Etelä-Suomen Sanomat 1.5.2019
Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltolan uusi kirja Poutasään jälkeen (Docendo 2019) arvioi monisäikeisesti Suomen asemaa. Hän ajautuu välillä tieteellisten ja puolitieteellisten oppirakennelmien korkeasti oppineeseen pyörittelyyn. Niitä lukiessa tulee melkein suomettunut olo.
Hän pohtii esimerkiksi, miten Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys horjuttaisi Euroopan tasapainoa, ja vetäisi Suomen mukaan Venäjän kansallisia etuja uhkaavaan muutosprosessiin. Tällaista huolta naapurin ongelmista esiintyi myös yya-Suomessa.
Nykyisin on lupa ajatella myös Suomen aseman vakautta ja turvallisuutta. Se perustuu liittotumattomaan yhteistyöhön Naton kanssa, jota Venäjä ei ole ainakaan julkisesti paheksunut kovin ankarasti. Venäjän sotilaallinen turvallisuus ei muuttuisi, vaikka Suomi muuttaisi nykyisen liittoutumattoman yhteistoimintakuvionsa liittosuhteeksi. Poliittinen yhteydenpito länteen ja monikansalliset puolustusharjoitukset jatkuisivat ennallaan.
Venäjä on pannut arvovaltansa likoon estääkseen asian, josta se ei voi päättää. Tästä kirjoittaessaan Aaltola ei suomettele: ”Venäjän Ukrainassa toteuttama politiikka […] herättää varmasti huolta myös Moskovassa. Geopolitiikassa on omat suuret riskinsä. Yksi keskeinen riski liittyy Suomen hakeutumiseen läntisen turvallisuusyhteistyön suuntaan. Nato-option ytimekäs julkituominen on tässäkin mielessä järkevää. Se on tapa, jolla Suomi voi suoranaisesti kertoa Venäjälle, että sen repivällä politiikalla on […] seurauksensa ja hintansa.”
Toisessa yhteydessä Aaltola pamauttaa parhaimpiin kuuluvan aforisminsa: ”Venäjä teki itsestään pelkoon perustuvan politiikkansa vangin.” Pelotellut eivät pelästyneet, ja se alkoi huolestuttaa pelottelijaa.
x x x
Aaltola on nykyaikaa ja lähitulevaisuutta arvioiva älykkö, joka terästää havaintojaan kevyellä sarkasmilla. Hän arvostelee Suomessa kylmän sodan jälkeiset pari vuosikymmentä vallinneen turvallisuusajattelun eettistä onttoutta:
”Presidentti lähipiireineen tiesi tilanteen arvaamattomuuden, mutta […] tilanteeseen sopeutumisen välttämättömyydestä tehtiin kansallinen hyve ja keskeiset uskomukset, jotka perimmiltään tiedettiin hatariksi, tarjottiin […] ylevöittävinä näkemyksinä.” Sitä voisi sanoa hurskasteluksi vastoin parempaa tietoa, mutta Aaltola ei sano niin.
Aaltolalla on virkistävästi poikkeava ote Venäjän asentoon Itämerellä: ”Uusi kaasuputki lisää Venäjän riippuvuutta Itämerestä, jota maa ei kuitenkaan tällä hetkellä pysty hallitsemaan tai sotilaallisesti turvaamaan. Päinvastoin Venäjän lisääntyvä riippuvuus merialueesta lisää sen riippuvuutta muista alueen toimijoista.”
Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto kehtasi sanoa Itämerta rauhan mereksi sillä perusteella, että sen sotalaivasto hallitsi koko ulappaa. Kaksoiskaasuputki Itämeren pohjassa ei paranna Venäjän eikä heikennä Euroopan sotilaallista turvallisuutta, mutta se vinouttaa Euroopan unionin energiatasetta, ja juuri se taitaakin olla koko operaation varsinainen tavoite.
Aaltolan turvallisuusfilosofian käytännöllisyys sykähdyttää. Hän ihmettelee, miksi ”merellinen Suomi nähdään usein rajamaana, jota määrittää 1 300 kilometrin maaraja alueellisen suurvallan, Venäjän kanssa. Huomio ei ole useinkaan Suomen 1 300 kilometrin merirajassa, jonka kautta kulkee 90 % ulkomaankaupan volyymista ja 99,9 % Suomen datayhteyksistä."
Tuon jos minkä luulisi mykistävän Suomen nykyisen ulkopolitiikan yya-henkiset kriitikot. Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin tukeutuva turvallisuus- ja puolustusajattelu ei ole kylmän sodan aikaisten kalavelkojen kuittausta itään vaan Suomen siviiliyhteyksien varmistamista länteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti