Britit pähkäilevät häveliään hämmennyksen vallassa, miten pitäisi suhtautua brexit-sirkuksen uusimpiin kuperkeikkoihin. Kansan tahdon mukaisesti yritetty ero Euroopan unionista näyttää tuottavan vain vaihtoehtoja, jotka kaikki ovat huonompia kuin Britannian nykyinen asema EU:ssa. Niinpä populistit joutuvat ilmeisesti yrittämään virheensä korjausta antamalla kansalle laiskanläksyn. Sama uudestaan.
Alkuperäinen brexit-kansanäänestys järjestettiin fundamentalistisen kiihkon vallassa. Sen opin mukaan kansanäänestyksen tulos on aina ainoa oikea ratkaisu ja siksi vaikutuksiltaan ikuinen. Uuden kansanäänestyksen järjestäminen kiistäisi tuon hurmosuskon ytimen.
Kansanäänestyksen
toinen kierros olisi arkijärjen mukaan epäjohdonmukainen. Olipa uudella
äänestyslipulla kansalle esitetty kysymys sanamuodoltaan mikä tahansa, se ei aukaise
brexit-umpisolmua. Vaikka kansa pyytäisi monta miljoonaa kertaa anteeksi
edellisessä äänestyksessä tekemäänsä virhettä, se ei voi korjata eikä korvata
mitään siitä tuhoista, jonka jo pelkkä idea brexitistä on tähän mennessä
aiheuttanut. Se ei myöskään palauttaisi imperiumia siihen neitseelliseen alkutilaan,
jossa kansan äänesti 2016. Edes kaikkivaltiaan kansan tahto ei saa historian
virtaa palaamaan takaisin alkulähteilleen.
Uusi
kansanäänestys olisi pohjimmiltaan äänestys kansanäänestyksestä, siis siitä
uskomuksesta, että olipa kansanäänestyksen tulos millainen tahansa, se pantava
toimeen viimeistä piirtoa myöten. Jos toinenkin kansanäänestys vaatii brexitiä
mihin hintaan hyvänsä, se olisi ensimmäinen kerta, kun populismi ihan
konkreettisessa todellisuudessa marssittaa kansan liput liehuen päin seinää.
Jos
toinen kansanäänestys kumoaisi edeltäjänsä äänestystuloksen, se kumoaisi myös uskomuksen
kansan erehtymättömyydestä. Samalla se palauttaisi kansanäänestyksen
samanarvoiseksi toimintamalliksi kaikki muiden päätösmenettelyjen kanssa. Tavalliseen
päätöksentekoon kuuluu se, että virheitä voi tapahtua, ja että virheiden tekijä
joutuu korjaamaan ne.
Kansanäänestyksen
ainoaksi erityisominaisuudeksi taitaa jäädä sen luonnoton rakenne. Siinä päättäjillä
on vain kaksi vaihtoehtoa, jotka ovat toistensa äärimmäisiä vastakohtia. Se on
älyllistä köyhyyttä karuimmillaan. Luonnollisen päätösprosessin
alkutilanteeseen kuuluu kehittää mahdollisimman monta vaihtoehtoa, joista
sitten valitaan.
Brexit
ei ole kuin paha uni, joka menisi ohi, kun jalo prinssi herättää horrokseen
vajonneen. Vaikka brexit kumoutuisi, sen jo aiheuttamat tuhot evät korjautuisi,
ja lisää voi hyvinkin olla tulossa. Suurimmat uhat väijyvät vielä piilossa imperiumin
rojalistisen kulissin takana. Yhdistyneessä Kuningaskunnassa ei ehkä kohta ole
mitään yhdistettävää. Riippumatta siitä, toteutuuko vai peruuntuuko brexit, Skotlanti,
Wales ja Pohjois-Irlanti ovat tässä pyörityksessä saaneet niin kylmää kyytiä,
että Lontoo on ehkä tuhlannut luottamuspääomansa viimeisetkin rippeet.
Jotain
hyötyäkin brexitistä voi sentään olla, vaikka kansanäänestyksen kummajainen
jyräisi vielä toisenkin kerran yli Britannia ja Euroopan unionin. Ensin se
osoitti, että ero Euroopan unionista ei ole kenellekään edullinen eikä helppo.
EU:lla on sittenkin sen jäseniä sen verran hyödyttäviä ominaisuuksia, että
ehdoin tahdin niistä irtautuminen ei taida olla järkevää.
Brexitin
toinen kierros vahvistaisi, että kansanäänestys on kelvoton tapa tehdä
päätöksiä, varsinkin jos sitä käytetään tähän asti tavallisimmassa formaatissa,
jossa kaksi äärimmäistä vastakohtaa kiihdytetään nokkakolariin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti