Kommentti 30.11.2017: TOISEKSI PARAS ENNEN PARASTA

Suomen puolustuksella on valmius konkreettiseen Ruotsi-yhteistyöhön ja puolustusharjoituksiin Itämeren alueella toimivien Nato-maiden kanssa. Perusajatuksena on saada kumppaneilta tukea Suomen aluepuolustukseen niin, että se hyödyttää myös auttajia. Yya-ajoilta periytyvä itään vilkuilu estää kuitenkin yhteistyön luontevimman muodon, joka olisi Nato-jäsenyys.

Kylmän sodan aikana Suomen turvallisuusasemassa oli vain sellaista, jolla itä uhkasi, eikä kenelläkään ollut intressiä tukea Suomea. Lähiympäristö mullistui, kun Nato lopultakin tunnisti Baltian maiden heikon turvallisuusaseman. Nyt Suomi pystyy kerrankin tarjoamaan sellaista, mitä länsi tarvitsee.

Kun Nato sitoutui Baltian puolustukseen, Suomi seurasi tilannetta kärppänä. Suomenlahden pohjoisrannan pysyminen Suomen hallussa on äärimmäisen tärkeää Baltian puolustukselle. Natolla on aito intressi tukea Suomen puolustusta torjuakseen Baltiaa pohjoisesta uhkaavan sivustahyökkäyksen.

Nato tarvitsee varmistuksen sille, että Suomi pystyy kriisissäkin pitämään oman alueen hallinnassaan. Jos Suomi osoittaa tällaista poliittiseen pelotteeseen riittävää voimaa, lännen kannattaa vahvistaa sen puolustuskykyä, vaikka liittosopimusta ei olisikaan.  

Suomi, Ruotsi ja Nato ovat luomassa Itämeren alueelle tavanomaiseen aseistukseen perustuvaa yhteistä puolustusta. Se on Venäjän voimapolitiikan vaikutuksia tasapainottamaan tarkoitettu poliittinen pelote, joka pyrkii ennakolta estämään alueella olevan jännitteen purkautumisen aseelliseksi konfliktiksi.

Yya-krapula on hellittänyt 2010- luvulla sen verran, että nyt Suomi pystyy puolustusyhteistyöhön Naton kanssa ilman sopimusvelvoitetta. Se on järkevää, mutta toimii vain nykyisessä asetelmassa. Kaikissa muissa tilanteissa Suomi on sotilaallisesti yhtä yksin kuin kylmässä sodassa. Turvatakuuta ei ole.

                                            x                    x                    x

Suomen turvallisuuden peruskysymys ei ole Nato, Nato, Nato, vaan se on: turvallisuus, turvallisuus, turvallisuus. Puolustus on varmistettava niillä menetelmillä, jotka kulloinkin ovat käytettävissä.

Nato-jäsenyys ei ole nyt toteutettavissa, sillä Suomen kansan ja poliittisen eliitin enemmistö ei osaa lukea kansainvälistä tilananetta, eikä tulkita, mitä Venäjän lähialueella tapahtuneet asiat merkitsevät.  Suomalaiset luulevat turvallisuuspolitiikaksi sitä, että kansalaisyhteisö ja johtavien poliitikkojen enemmistö toistelevat keskenään kauan sitten vakiintuneita normihokemia. Tällä näennäiskeskustelulla ei ole mitään tekemistä turvallisuuden kanssa. 

Nato-jäsenyys voi toteutua vasta sitten kun Suomi asemoi itsensä reaalipoliittiselle kartalle ja oppii suunnistamaan niiden maamerkkien mukaan, joihin muut sillä kartalla toimivat valtiot tukeutuvat.

Kun paras ratkaisu ei onnistu, on tyydyttävä toiseksi parhaaseen. Koska Suomen henkinen kantti ei kestä puolustusliiton jäsenyyttä, turvallisuus on sitten varmistettava liittoutumatta. Siinä harjoituksessa älyllinen valppaus on ainoa hengissä selviämisen strategia.

Yhteisiin etuihin perustuva puolustusyhteistyö ilman liittosopimusta on Nato-jäsenyyteen verrattuna vaikeutettu peli, ja sisältää epävarmuustekijöitä. Mutta kun muu ei auta, sellaista rakennetta on alettu luoda, ja se tuntuu toimivan, toistaiseksi.  

On järkevää hyödyntää tämän kokemuksen avaamat mahdollisuudet. Vakaa turvallisuusasema syntyy kuitenkin vasta liittosopimuksella, ja siihen pääseminen vie vuosikausia. 

Sopimusperäiseen turvallisuusyhteistyöhön on tartuttava heti kun Suomi on toipunut neuvostopasifistis-jälkisuomettuneesta oireyhtymästä ja kypsynyt sille tasolle, että voi liittyä Natoon myös muodollisesti.

Pikakommentti 27.11.2017: Vielä kerran Väyrynen

Paavo Väyrynen voi kohta taas olla presidenttipelin osapuoli. Hänellä on kokemusta. Suurimman julkisuuden on saanut Väyrysen toiminta vuoden 1980 vaalitilanteessa. Silloin hän oli keskustan puheenjohtaja ja Suomen ulkoministeri. Hän houkutteli Neuvostoliiton poliittisen poliisin korkeaa edustajaa tukimiehekseen kilpailijansa kampituksessa. Kun yritys paljon myöhemmin paljastui, eduskunnan ulkoasiainvaliokunta arvioi Väyrysen menettelyn ulkoministerin asemaan sopimattomaksi ja varomattomaksi. Olin mukana siinä myllytyksessä, ja selostan draaman kulun tänä syksynä ilmestyneessä Muistumia-kirjassani sivuilla 142-151.

Väyrysen melkein neljän vuosikymmenen takainen yhteispelin yritys Neuvostoliiton tiedustelujohdon kanssa alkaa taas ahdistaa. Hän hakee nyt samanlaista asentoa kuin 1980. Silloinkin hän yritti sekoittaa suosituimman presidenttiehdokkaan vaalitilannetta ja lietsoa äänestäjien epävarmuutta, eikä neuvostojohdon tarvinnut muuta kuin katseella seurata. Sekin asetelma voi nyt toistua. Jos Paavo Väyrystä ei olisi olemassa, Venäjän trollijohdon pitäisi keksiä sellainen.

Puhe 24.11.2017: Uusi tilanne, vanha ongelma

Uudenmaan Maanpuolustusyhdistyksen 50-vuotisseminaarin juhlaluennossa 24.11.2017:

Neuvostoliiton pois hiipuminen tuotti sen yllätyksen, että Suomen turvallisuusongelma ei ratkennut, vaikka sen pahin uhka lakkasi olemasta. Naapurin nimi muuttui, mutta rajan takana on edelleen hyvin erityisellä tavalla samanlainen jättivaltio kuin ennen. 

Neuvostoliitto oli ja Venäjä on ideologinen suurvalta, ja siinä ideologia on isompi elementti kuin suurvaltaisuus. Nykyisessä suurvaltojen välisessä jännitteessä sekä lännellä että valtablokkien välimaastoon jättäytyneellä Suomella on sama ongelma kuin kylmän sodan aikana, aatteellisesti aggressiivinen suurvaltanaapuri. 

Neuvostoliitolla se aate oli marxists-leniniläinen vallankumousoppi. Venäjällä se on voimapolitiikalla lietsottu kansalliskiihko, jolla se haastaa lännen demokraattisen ihmisoikeusaatteen, kuten Neuvostoliitto haastoi vallankumousideologiallaan. Kylmä sota on täällä taas. Tai onhan se koko ajan ollut, vaikka välillä sitä ei haluttu huomata. 

Tämä geopoliittinen jatkumo on peittänyt alleen jotakin hyvin tärkeää. Suomen turvallisuusajattelussa on jäänyt sanallisesti toteamatta ja luultavasti myös älyllisesti huomioimatta Suomen asemaan 1990-luvu alusta lähtien vaikuttaneista muutoksista kaikkein suurin.

Vuosikymmenien ajan Suomea ahdistanutta yya-sopimusta ei enää ole. Venäjällä ei ole käytettävissään sitä vastaansanomatonta pelotetta, joka kylmän sodan aikana varmisti Neuvostoliitolle henkisen yliotteen melkein kaikissa Suomeen liittyvissä asioissa. 

Venäjällä ei ole erityissuhdetta naapuriinsa, ja Suomella on hyvin tavanomainen Venäjä-suhde. Suomi on nyt samalla kalsealla tavalla Venäjän voimapolitiikan vaikutuspiirissä kuin kaikki muutkin eurooppalaiset maat. 

Tähän muutokseen Suomi on reagoinut, aluksi jopa räväkästi, mutta välillä melko hitaasti. Aluksi se hankki Hornet-kalustoon perustuvan ilma-aseen ja sitoi sitten vähitellen puolustuksensa euroatlanttisiin sotilasteknisiin järjestelmiin. Sitten Suomi hakeutui Euroopan unioniin, liittyi euro-alueeseen ja laittautui Nato-jäsenyyttä muistuttavaan asentoon lännen puolustusliiton kyljessä.  

Suomi loi ensimmäistä kertaa itse oman turvallisuusasemansa. Tähän asti muut ovat määrittäneet, millaiseen kuvioon Suomen on sijoituttava. 

Debatti 22.11.2017: Parlamentarismi vastaan kansanäänestys

Ajatuspaja Vasemmistofoorumin julkaiseman Peruste-nettilehden pyynnöstä lähdin artikkelidebattiin suoran demokratian kannattajan kanssa: parlamentarismi vastaan kansanäänestys. Avauspuheenvuoroni:

Politiikka on asioita eikä mielipiteitä

Suomen poliittinen päätöksenteko perustuu asioiden käsittelyyn edustuksellisen demokratian menetelmin. Voimistuva ajatussuunta vaatii kuitenkin mielipiteisiin perustuvaa suoraa demokratiaa. Se on varallinen tie.

Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa on kysymys asioista. Niistä voi olla mitä mieltä tahansa, mutta niitä ei voi hallita mielipiteillä. Asioiden muuttamiseen tarvitaan niiden tuntemista. Asioita pitää osata arvioida, tietää, miten niitä muutetaan, ja osata ennakoida, mitä niiden muuttamisesta seuraa.

Mielipidettä ei tarvitse perustella. Sen voi muuttaa koska tahansa, eikä sitäkään tarvitse perustella. Mielipidetutkimusten tuloksista tulkitun kansalaismielipiteen enemmistö voi kääntyä päälaelleen vaikka viikoittain. Poliittisten päätösten aikajänne on yleensä vuosikausia, usein vuosikymmeniä, ja joskus sukupolvia. Millä hetkellä suoritetun kansanäänestyksen enemmistö pitäisi ottaa pitkävaikutteisten päätösten perustaksi? 

Päätöksenteossa tarvitaan jokapäiväisen faktatiedon ja poliittisen tajun lisäksi myös yhteiskunnan syvärakenteen, kansainvälisen yleistilanteen, ja historian tuntemusta. Tämä henkinen pääoma ei kartu toistelemalla poliittisen profetian leiskahduksia vuosisadan takaa tai vuosikymmeniä sitten ihmismieliin iskostettuja järjestöpäätöksiä.   

Yhteiskunnallista päätöksentekoa kantava henkinen pääoma ei kartu oman porukan tupailloissa eikä mellastamalla sosiaalisessa mediassa.  Siihen tarvitaan asioiden oppimista kokemalla niitä tosielämässä ja lukemalla niistä. Siitä voi parhaimmillaan kehittyä tapa arvioida asioita asiaperustein ja kyky tarjota ihmisille aineistoa heidän mielipidemuodostukseensa.

Viime vuosikymmeninä vallalla on kuitenkin ollut ajatustottumus, jossa demokratian tehokkuutta mitataan sillä, pystyykö se riittävän tehokkaasti rajoittamaan henkistä liikkuvuutta lisäävän tiedon vaikutusta päätöksentekoon. Opiskelusta ja yhteiskunnallisesta kokemuksesta kertyneeseen tietoon tukeutuvia toimijoita pidetään eliittinä ja eliitin halveksunta on populismin valtakunnassa suosittu kansanhuvi.

Suoran demokratian ihannointi huipentuu kansanäänestysmenettelyn ylistykseen. Sen mukaan jokainen mielipide on yhtä arvokas. Kaikki ovat oikeassa. Kansanäänestyksessä ilmaistuja mielipiteitä ei punnita. Ne lasketaan. Kaikki käy. Millään ei ole mitään väliä. Kansanäänestyksen perusajatus on itsensä tukehduttava umpikehä. Sen mukaan jokainen äänioikeutettu ihminen tietää kaikki asiat paremmin kuin kaikki muut ihmiset. 

Kansanäänestyksen vaatiminen sisältää sen väitteen, että kansanedustajat ovat surkimuksia, joille ei voi uskoa isoja päätöksiä. Kansa on siis äänestänyt eduskuntavaalissa tyhmästi. Mistä äänestäjille voi sitten äkkiä leimahtaa sellainen ymmärrys, että kansanäänestyksessä he osaavatkin päättää viisaasti, toisin kuin eduskuntavaalissa?

Länsimaisen demokratian ideana ei ole se, että kansa päättää asiat, vaan se, että kansa valitsee ne, jotka päättävät, ja että päättäjien vaihtaminen on helppoa ja väkivallatonta. Päätösten valmistelua ja vaihtoehtojen selvittelyä varten kansanedustajilla on käytettävissään hallituksen, virkakoneiston, tiedeyhteisön, laatumedian ja kansalaiskeskustelun kehittämä tiedon massa niistä asioista, joista he päättävät.

xxxxxx

Toisena debatöörinä on vasemmistoliittoa edustava Tampereen kaupunginvaltuutettu Milka Hanhela. Hän kommentoi juttuani Perusteen sivuilla ja sen jälkeen kumpikin esitti loppupuheenvuoronsa.

Koko debatti on osoitteessa
http://perustelehti.fi/debatti-onko-paatoksenteon-oltava-suoraa-vai-edustuksellista/

Peruste-nettilehteä julkaisee ajatuspaja Vasemmistofoorumi, jonka taustalla ovat Vasemmistoliitto rp, Kansan sivistystyön liitto ja Yrjö Sirolan säätiö.

Pikakommentti 16.11.2017: Korkean tason lipsahdus

”Sikäli kuin muistaa”, valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen ei ollenkaan tullut ajatelleeksi sitä, että hänen veljensä oli johtavassa asemassa yhtiössä, jolta hänen organisaationsa tilasi palveluita (Helsingin Sanomat 16.11.2017, s. A10). Oikeudenkäynti näyttää olevan menossa siihen suuntaan, että se on lieventävä asianhaara, kun tuollainen kytkös ei sattunut juolahtamaan mieleen. Arkijärjen mukaan Nissisen asemassa olevalle ihmiselle se on äärimmäisen raskauttavaa.

Juuri tuollaisen kytkösten tunnistaminen kaikissa muissa oikeustapauksissa on hänen virkavelvollisuutensa korkeimmalla mahdollisella tasolla. Valtakunnansyyttäjä-instituutio menettää uskottavuutensa, jos oman toimintansa holtittomaan arviointiin vahingossa lipsahtanut ihminen saa jatkaa sen johdossa.

Jos korkeimman oikeuden pykälänäpertely ei tunnista tätä yhteiskuntafilosofista fundamenttia, Nissisen itsensä täytyy noteerata se ja toimia oma-aloitteisesti.

Kolumni 16.11.2017: Trollin tuntomerkit

Etelä-Suomen Sanomat 16.11.2017

Nykypäivän trolli ja neuvostoajan Tiltu

Sosiaalisen median kuohua sivusta seuratessa tulee silloin tällöin outo olo. Tätä on nähty ennenkin, déjà vu kerta kaikkiaan. Näin kävi taas marraskuun alussa, kun kiinnitin Facebookissa huomion tällaiseen leiskahdukseen:

"Natoon liittyminen tarkoittaisi maan kohtalon luovuttamista arvaamattomien balttien ja muiden postsoviettitraumasta kärsivien Itä-Euroopan maiden käsiin. Ne kun provosoivat venäjänvastaisessa kiihkossaan konfliktin Venäjän kanssa, niin Suomi tulisi automaattisesti vedetyksi mukaan, ja olisi ensimmäisenä tuhottavien alueiden joukossa."

Teksti ei paljastanut tekijäänsä, mutta sille oli merkitty kuutisenkymmentä tykkäystä. Ohitin hetkeksi sen, mitä siinä sanottiin ja mietin tämmöistä sanomisen tapaa.

Tyyli apinoi lähes orjallisesti neuvostoradion talvi- ja jatkosodan aikaista propagandaa, jonka tuikea toimittaja oli Aino Kallio, lempinimeltään Moskovan Tiltu. Hänen paasaamisensa pursui tyhmyyden komiikkaa ja parodioi saarnaajaa itseään. Sille naureskelu oli sota-ajan suomalaisten harvoja huvituksia.  

Piti siis etsiä nykyisen sometekstin verrokiksi edes pätkä aitoa Tiltun puhetta. Löytämäni näyte ei ole systemaattisen tutkimuksen tulos vaan melkein alkajaisiksi netissä vastaan tullut teksti, joka tuntuu uskottavalta, koska sen rinnalla on Yleisradion arkistoon tallennettu äänite. Näin puhui Moskovan Tiltu heinäkuun alussa 1941, pari viikkoa jatkosodan alkamisen jälkeen:   

"Kuten Neuvostoliiton tietotoimiston aamutiedonannossa 10.7.1941 ilmoitetaan, siirtyi 8.7. kokonainen suomalainen komppania täysissä varusteissaan vapaaehtoisesti Neuvostoliiton puolelle, tuoden mukanaan neljä suojeluskuntalaista sidottuina. Tämä on esimerkki, jota tulevat seuraamaan monet muut komppaniat. […] Suomen armeijan työläissotilaat ja talonpoikaissotilaat tulevat tuon ensimmäisen komppanian esimerkkiä seuraten yhä suuremmin joukoin siirtymään punaisen armeijan puolelle tai piiloutumaan Suomen metsiin ryhtyäkseen sopivan hetken tullen taisteluun saksalaisten karkoittamiseksi maasta. […] Taistelkoot saksalaiset ja heidän harvalukuinen kätyrinsä yksinään Puna-armeijaa vastaan."

                                            x                    x                    x

Nykypäivän trolli ja neuvostoajan Tiltu ovat virittyneet samaan kiihkoon. Heidän tekstiensä vertailu tarjoaa kiinnekohtia, jotka somen mielipidemylläkässä voivat ehkä auttaa erottamaan trollitekstit aidoista mielipidekirjoituksista.

Varmin ja tyypillisin täky perustuu kaiken propagandan perussääntöön: kun kerran valehdellaan, valehdellaan sitten isosti. ”Arvaamattomien balttien johtama Nato” on samaa hengen maailmaa kuin Tiltun tieto suomalaisesta komppaniasta, joka jatkosodan alussa marssi ”täysissä varusteissaan vapaaehtoisesti Neuvostoliiton puolelle, tuoden mukanaan neljä suojeluskuntalaista sidottuina.”

Toinen trollitekstin tuntomerkki on uhkailu. Nykypäivän netissä vastaani tullut ”Suomi tulisi automaattisesti vedetyksi mukaan, ja olisi ensimmäisenä tuhottavien alueiden joukossa” koskettelee samoja herkkiä kieliä kuin jatkosodan aikaisen Tiltun ennustus siitä, miten ”armeijan työläissotilaat ja talonpoikaissotilaat tulevat […] yhä suuremmin joukoin siirtymään punaisen armeijan puolelle." 

Kolmas trollauksen tyylilaji on nimittely. Tiltun ajan ”saksalaisten harvalukuiset kätyrit” on veistetty samasta puusta kuin sosiaalisen median ”postsoviettitraumasta kärsivät Itä-Euroopan maat”.

Valehtelu, uhkailu ja nimittely korostuvat somessa melkein hallitsevaksi tyylilajiksi. Varsinkin jos ne tulevat vastaan samassa tekstissä, kannattaa hetki mietiä, mistä sellainen hengenviljely voisi olla peräisin. Mitä kovemmilla kierroksilla teksti paahtaa, sitä etäämmällä se on todellisuudesta.

Tiedoksi 15.11.2017: Muistumia

Olin 14.11.2017 YLE Radion Ajantasa-ohjelmassa juttelemassa toimittaja Jari Mäkäräisen kanssa Muistumia-kirjastani. Keskustelu on Ylen Areenassa osoitteessa
https://areena.yle.fi/1-1819618

Pikaakommentti 14.11.2017: Hyvin toimittu

Euroopan unionin rakenteellisen puolustuksen henkiin herättäminen on monin tavoin lupaava merkki. Suomi hyödynsi taitavasti sen ohessa tarjoutuneen tilaisuuden siivota edellisen turvallisuuspoliittisen johdon jälkiä. Sopimukseen kirjoitettiin Lissabonin sopimuksen 42. artiklan mukainen turvatakuulausuma. Siinä ei ole mitään uutta. Uutta on se, että siitä jätettiin pois Lissabonin sopimuksessa tähän sitoumukseen liitetty loppukiekaisu ”tiettyjen jäsenten” omaksuman turvallisuuspolitiikan erityisluonteesta. Se sulki Suomen ja muut liittoutumattomat maat unionin turvatakuun ulkopuolelle.

Lissabonin sopimuksen Suomelle epäedullinen muoto ei ollut ihan silloisen turvallisuuspolitiikan johdon aloite, mutta ei se liioin tehnyt edes muodollista elettä vastustaakseen huonoa muotoilua. Nyt se ele on tehty. Uusi kirjaus ei muuta käytännön elämää, mutta se osoittaa, miten Suomi asemoi itsensä. Muuta ei enää voitu kauan sitten tapahtuneen virheen korjaamiseksi, mutta edes se tehtiin, mikä oli tehtävissä. Hyvin toimittu.

Tiedoksi 14.11.2017: Ajantasa tänään kello 14.03

Keskustelin iltapäivällä 14.11.2017 radiossa toimittaja Jari Mäkäräisen kanssa kirjastani Muistumia.Haastattelu on osoitteessa
https://areena.yle.fi/1-4257568#autoplay=true 
Osuuteni alkaa 6 minuutin kohdalla Ajantasan alun jälkeen

Pikakommentti 12.11.2017: Nuoruuteni Alma Mater

Ihmetyksen kummastus täyttää mielen, kun luen kuvauksia nuoruuteni Alma Materin, Kallion yhteiskoulun perinnettä kantavan ilmaisutaidon lukion liikunnan opetusmenetelmistä ja koulun ilmapiiristä. Tänä syksynä ilmestyneen muistelmakirjan antama kuvaus kouluni viritystilasta on kovin erilainen kuin se vaikutelma, joka nyt kihelmöi lööpeissä:

”Kallion yhteiskoulun humanismi ei ollut litterääriä estetiikkaa eikä tapahtumahistorian jonoteoriaa. Se oli yritys ymmärtää ihmisen ajattelua sen avulla, miten hän toimii. Tuskinpa omaksuin […] opettajilta sellaisia faktatietoja ja peruskäsitteitä, joita myöhemmin ei olisi voinut oppia muualta. Sen sijaan mieleen on jäänyt joitakin oivalluksen hetkiä, kun he johdattelivat näkemään, miten asioita voi ajatella ja arvioida. En tiedä, opettivatko he tietoisesti ja varsinaisesti tällaista älyllistä prosessia, mutta jotakin sellaista siitä jäi takaraivoon."

"Tämä koulu ja nämä opettajat johdattivat minut jo huomattavan nuorena ja opintojen äärimmäisessä alkuvaiheessa miettimään rationaalis-empaattisesti ihmisen mieltä ja hänen yhteisöään. Se on osoittautunut hyödylliseksi työkaluksi historian opiskelussa ja yhteiskunnallisten asioiden ihmettelyssä, mutta myös yritysmaailman ja järjestöjen tehtävissä. Ja varsinkin politiikan ymmärtämisessä." 

Pikakommentti 11.11.2017: Hirmuista

Jos ovat poliitikot lahjakkaita koheltamaan ylikierroksilla milloin mistäkin, niin kyllä poliittisilla toimittajillakin alkaa mennä hyperventilaation puolelle. Aina pitää osata selittää, että jotakin kamalaa on tekeillä, olipa tekeillä mitä tahansa. Niin kuin nyt tämäkin, että puolustusministerin pitäisi joka päivä ilmoittaa presidentille aikovansa toimia puolustusselonteon, turvallisuusselonteon ja hallitusohjelman mukaisesti. Ja sitten vielä sekin, että eduskunta joutuu luotsaamaan tätä maata ilman sellaista arvokasta informaatiota. Onhan se vaan niin hirmuista.

Pikakommentti 3.11.2017: Taivas ei romahda Nato-jäsenyydestä

Helsingin Sanomain mielipidesivulla oli 3.11.2017 (s. B15) reaktioni lehdessä edellispäivänä olleeseen Rene Nybergin Nato-jäsenyyttä vastustaneeseen kirjoitukseen. Kommentoin hänen ajatuksiaan näin:

”Kymmenkunta Neuvostoliittoon tai Varsovan liittoon kuulunutta valtiota hakeutui Naton jäseneksi vuosina 1999-2004. Venäjä reagoi. Se uudisti joukkojensa ryhmitystä, vahvisti asejärjestelmiään ja järjesti sotaharjoituksia, kuten se on jatkuvasti tehnyt.

Taivas ei ole romahtanut siitä, että jokin maa liittyy Natoon. Venäjän ärhentely on ollut räikeämpää Naton laajennusta valmisteltaessa kuin sen toteutumisen jälkeen. Venäjän vastustaman asian tapahduttua sen ei ole järkevää muistuttaa epäonnistumisestaan.

En nykyisin suosittele Nato-jäsenyyttä, mutta eri syystä kuin Nyberg. Kaikki päättäjät ovat luvanneet kansanäänestyksen Nato-jäsenyydestä. Se olisi Suomen uskottavuuden alennusmyynti, joka voisi päätyä turvallisuuspolitiikan johdon arvovaltakonkurssiin. Sellaista riskiä kukaan ei voi ottaa.”

Kolumni 2.11.2017: Naapurin tapa toimia

Etelä-Suomen Sanomat 2.11.2017

Suuri pettymys kohtaa ne historian harrastajat, jotka arvelivat Stalinin arkiston avautumisen paljastavan jotakin odottamattoman kamalaa. Tutkijoiden nyt käyttöönsä saamassa Neuvostoliiton kommunistipuolueen keskuskomitean politbyron aineistossa ei ole mitään mullistavaa (Varjo Suomen yllä, Docendo). Tosin he eivät vieläkään saaneet kaikkea, eivätkä salatut kansiot varmaan ole piilossa ihan turhan päiten.

Silti jo tämän julkaisun dokumentit paljastavat yllätyksiä, vaikka eivät mullista kokonaisuutta. Osa niistä heijastaa vaikutustaan vielä nykyaikaankin. Neuvostoliiton tapa toimia oli vielä röyhkeämpi kuin olemme kuvitelleet.

                                            x                    x                    x

Talvisodan alettua vuoden 1939 lopulla O. W. Kuusisen johtama Terijoen nukkehallitus kierrätti huteran toimintansa ensi viikkoina Moskovan diplomaattipiireissä suullista noottia, jolla Suomen demokraattisen tasavallan hallitus irtautui Ahvenanmaan aseistamattomuuden vahvistaneesta Geneven sopimuksesta vuodelta 1921. Kuusinen julisti Ahvenanmaan saartoon ja ilmoitti sen aluevedet ulkovaltojen aluksille vaarallisisi.

Seuraavana syksynä, kun Terijoen hallitus oli jo historian tunkiolla, Neuvostoliitto pakotti Suomen sopimukseen Ahvenanmaan aseistamattomuudesta. Siitä oli jätetty pois Geneven sopimukseen sisältynyt julistus alueen puolueettomuudesta. Ahvenanmaa siirtyi Neuvostoliiton etupiiriin. Samaan aikaan sopimuksen valmistelun kanssa Neuvostoliiton sotasuunnitelmat uudistettiin niin, että kaikki operaatiot alkoivat Ahvenanmaan miehityksellä.  

Vuonna 1992 sovittiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä tehtyjen sopimusten jatkuvuudesta Suomen ja Venäjän välillä. Tässä pöytäkirjassa jatkoajan sai myös Moskovan Ahvenanmaa-sopimus syksyltä 1940. Se on edelleen voimassa, ja antaa Kremlille mahdollisuuden tulkintaan, jossa Ahvenanmaa ei ole puolueeton, vaan kuuluu Venäjän etupiiriin, kuten jo O. W. Kuusinen ilmoitti tahtonsa olevan.

                                            x                    x                    x

Marraskuussa 1949 Stalinille esiteltiin KGB:n informaatiokomitean sepittelemä selostus suomalaisten neuvostovastaisten ryhmien vehkeilystä. Se oli tarkoitus lähettää eduskunnan porvaripuolueiden johtajille ja varmuuden vuoksi muutamalle ”demokraattiselle vaikuttajalle”.

Suunnittelijat luottivat siihen, että joku valekirjeen pelästyttämistä kiikuttaisi sen Neuvostoliiton lähetystöön yhdessä kauhisteltavaksi. Se antaisi lähettiläälle hyvän syyn marssia ripittämään presidentti J. K. Paasikiveä. Stalinin hyväksymä ohje kirjasi KGB:n sommittelemat sanamuodot, joilla Neuvostoliiton lähettiläs höyhentäisi Suomen presidentin niin, että tämä luopuisi ehdokkuudestaan uudelle toimikaudelle.

Professori Tuomo Polvisen Paasikivi-elämäkerta osoittaa, että presidentille ei ilmeisesti ole pidetty tällaista Stalinin  orkestroimaa nuhdesaarna. Samanlainen jallitus on kuitenkin sisäministeri Yrjö Leinon muistelmien mukaan toteutettu pari vuotta aikaisemmin ministeritasolla.

                                            x                    x                    x

Neuvostoliiton kommunistipuolue näyttää rutiininomaisesti ostaneen riihikuivalla rahalla sisäpoliittista vaikutusvaltaa Suomessa. Vuonna 1957 se tuki sosiaalidemokraateista irtautunutta TPSL-oppositioryhmää 100 miljoonalla Suomen markalla. Sen arvo nykyrahassa on noin 2,6 miljoonaa euroa.   

  

Aikaisemmin julkaistuista asiakirjoista ilmenee, että vuonna 1962 TPSL:n tuki oli edelleen samat 100 miljoonaa Suomen markkaa, nykyrahassa 2,2 miljoona euroa.  Tästä vuotuisesta tukiaisesta oli tullut maan tapa.

Näiden poliittisten investointien ei kuviteltu nostavan vasemmiston kääpiöryhmää mahtipuolueeksi. Tarkoitus oli varmistaa, että Väinö Tannerin johtaman sosiaalidemokraattisen puolueen elämä olisi mahdollisimman kurjaa. Sijoitus tuotti tavoitellun tuoton.