Kolumni 29.6.2017: Kaikkea ei ole vielä nähty

Etelä-Suomen Sanomat 29.6.2017

Perussuomalaisten pitkien puukkojen viikoilla pääasiat hautautuivat puoluekiihkon ryöpytykseen. Puheenjohtajan valinta ja tappion kärsineiden ulosmarssi olivat järkyttävä yllätys, vaikka sellaistahan valtataistelu aina on ollut. Se ei horjuta valtiollista järjestelmää.  

Hallitus toimii eduskunnan luottamuksen varassa. Minkään puolue-elimen päätös tai jäsenkunnan liikahdus eivät muuta sitä asiaa. Sen vahvistaa perustuslain kolmas pykälä. Hallitus istuu edelleen, tosin huterammin kuin koskaan.

Jonkun ryhmän ero puolueesta ja uuden puolueen perustaminen eivät merkitse parlamentarismin kannalta mitään. Kansanedustajien valtakirja tulee äänestäjiltä eduskuntavaalissa. Eduskunnassa heitä eivät sido mitkään muut määräykset kuin perustuslakiin kirjoitetut. Niin säätää perustuslain 29. pykälä.

Hallituksen tulevaisuudennäkymä ei olisi paljonkaan nykyistä parempi, vaikka perussuomalaisten puheenjohtaja olisi Sampo Tervo, mutta varsinkin nyt sen elämänlanka on hyvin hapero.

x                    x                    x

Jos Timo Soini olisi 2015, vielä toisenkin jytkyn jälkeen jättäytynyt oppositioon huutelemaan hupaisia nokkeluuksiaan, hän olisi osoittanut olevansa politiikassa lähinnä pilan päiten. Jos pyrkii ja pääsee eduskuntaan, sitten toimitaan parlamentaaristen sääntöjen mukaan. Soini ryhdistäytyi ja otti vastuuntuntoisen asennon. Hän yritti mitätöidä sen historiallisen kokemuksen, että hallitusvastuu on myrkkyä populismille.

Soinin valinta oli vain taktiikka, jolla hän hankkiutui nauttimaan hallitusvallasta ja kristallikruunujen kimalluksesta. Pian ilmeni, että puolueelle kaksi jytkyä äänestäneille kannattajille populismi ei ollut edes taktiikkaa vaan pelkkää populismia.

Tämä alkoi näkyä mielipidetutkimuksissa heti viime eduskuntavaalien jälkeen. Perussuomalaisten kannatus laski puolessatoista vuodessa parinkymmenen prosentin pinnasta alle kymmeneen prosenttiin. Soinin taktiikka petti ja hänen luomansa puolue murentui mahdottomuuteensa. Omat koirat purivat.

Se ei ollut Jussi Halla-ahon työtä. Hänen tarvitsi vain laittautua paikalle oikeaan aikaan. Messias astui alas Brysselistä ja antoi vihan hengen langeta opetuslastensa ylle. Sitten hän nousi takaisin korkeuksiin ja jätti piskuisen laumansa jatkamaan mutapainia.

                                            x                    x                    x

Kaikkea ei vielä ole nähty. Perussuomalaisten kannattajat eivät loikkineet käpälämäkeen siksi, että olisivat ihastuneet Halla-ahoon, vaan siksi, että Soinin taktiikka raivostutti kenttäväen. Nyt häneen pettyneet alkavat palata tosipopulismilla terästettyyn perussuomalaiseen leiriin. He odottavan Brysselin messiaan uutta tulemista, ja haluavat kuulla, miten mielistynyt opettaja on lapsiinsa.

Perussuomalaisuuden mahalasku ei johtunut siitä, että usko populismiin olisi romahtanut. Se johtui siitä, että Soinin puoluetta kannattaneet äänestäjät tarkoittivat populismilla jotakin kokonaan muuta kuin sitä, mihin Soini sitoutui lähtiessään hallitukseen.

Ellei Halla-aho tee isoja virheitä, hän pystyy keräämään ympärilleen paineessa terästetyn populistisen kantajoukon, joka voi olla jopa suurempi, ja joka tapauksessa häijympi kuin Soinin puolue loistonsa päivinä. Vasta silloin testataan poliittisen järjestelmän paineensieto.

Halla-aholainen perussuomalaisuus kiihottaa katkeruuden vihaksi, ja se ei rohkaise muita yhteistyöhön. Onneksi Juha Sipilällä ja Petteri Orpolla oli henkistä ryhtiä todeta yhteistyö Halla-ahon kanssa mahdottomaksi jo silloin kun hänen puolueensa oli vain harmiton sirpaleryhmä. Tämän periaatteellisen johdonmukaisuuden kestävyys mitataan, kun halla-aholaisuus pääsee nousukiitoon ja siitä tulee valtapoliittinen peluri.  

Pikakommentti 28.6.2017: Åland 17-rauhanleiri

Ehdotus Ahvenanmaalle syyskuuksi suunnitellun ruotsalais-venäläisen Åland 17-rauhanleirin valmistelijoille: Leirin kannattaisi ottaa opinto-ohjelmaansa Moskovassa syksyllä 1940 solmitun Ahvenenmaa-sopimuksen sisältö ja tausta. 

Tämä Neuvostoliiton suomalaisille sanelema sopimus määrittelee Ahvenanmaan aseistamattomaksi, mutta ei asemoi sitä puolueettomaksi sodan aikana, kuten Pariisin sopimus vuodelta 1856 ja Geneven sopimus vuodelta 1921. Se ei myöskään määrittele Suomen vastuuta alueen turvallisuudesta. 

Sopimuksen taustasta tiedetään, että ennen sen allekirjoitusta Neuvostoliitto vahvisti kolme sotasuunnitelmaa, joiden kaikkien toteutuksen ensimmäisenä vaiheena oli Ahvenenmaan miehitys. 

Rauhanleiriläisten kannattaisi ottaa selvää, onko myös Neuvostoliton seuraajavaltio Venäjä sitä mieltä, että Ahvenanmaan demilitarisointi ei tarkoita sen puolueettomuutta sodan oloissa, ja että Suomi ei ole vastuussa alueen loukkaamattomuudesta.  

Moskovan Ahvenanmaa-sopimus vuodelta 1940 on voimassa viimeistä piirtoa myöten. Sitä tuskin voidaan purkaa. Mutta jos rauhanleiriläiset kauniisti pyytävät, Venäjä voisi ehkä antaa siitä nykytilannetta vastaavan tulkinnan.

Pikakommentti 17.6.2017: Muisto vasemmiston kultakaudelta

Ruotsalaisen kansanpuolueen presidenttiehdokkaan valitsijat muistivat, että Nils Torvalds kulki nuoruudessaan proletariaatin diktatuuria vaatineen vasemmistoliikkeen eturintamassa, kuten moni muukin nykyinen vaikuttaja. Se ei valintaa estänyt, enkä sano, että olisi pitänytkään estää.

Silti ei voi ihan unohtaakaan, miten Torvalds jäi vasemmistolaisuuden kultakauden historiaan. Hän totesi julkisesti, että kun proletariaatin diktatuuri voittaa Suomessa, mahdollisesti ”joudumme teloittamaan jonkun”, mutta ei tietenkään ilman asianmukaisia oikeudenkäyntejä.

Nyky-ympäristössä tuo on lähinnä myötähäpeää aiheuttava kummallisuus. Mutta kyllä se herättää myös historialle kiitollista ihmetystä siitä, kuinka kummallisten vaiheiden kautta Suomi on joutunut kulkemaan ja silti pysynyt itsenäisenä läntisenä demokratiana

Kolumni 15.6.2017: Mitä voittajat voittivat

Etelä-Suomen Sanomat 15.6.2017

Europarlamentaarikko Jussi Halla-ahon viha toi voiton perussuomalaisten puoluekokouksessa ja tuhosi puolueen. Britanniassa mielipidemittausten kiihottama vallanhimo johti pääministeri Theresa Mayn vaaliseikkailuun, joka tuotti kaaoksen. Ranskassa presidentti Emmanuel Macron kumosi vanhan vallan pelkällä olemassaolollaan.

Euroopan eri puolilla koetut poliittiset yllätykset perustuivat kaikki samaan oireyhtymään, kansan syvien rivien pyhään vihaan siitä, että kaikki on mennyt pieleen, kun vaan tietäisi miten. Nämä syvästä epätietoisuudesta syntyneet mielipahan purkaukset johtivat äärireaktioihin, jotka ainakaan perinteisen viisauden mukaan eivät tarjoa ponnistuspohjaa mihinkään suuntaan.

Britanniassa ylikierroksille kiihtynyt vaalihuuma lamautti poliittisen järjestelmän. Nyt parlamentarismi alistuu johtamaan populismia, yrittää yhdistää tulen ja veden. Pääministerin silmitön vallanhimo johti tilanteeseen, jossa kenelläkään ei ole valtaa, ainakaan vähään aikaan.

Brexitin valmistelu kehittää oheisseurauksia, joilla ei ole mitään tekemistä niiden asioiden kanssa, joista kansa äänesti, Britannian ja Euroopan unionin välisten suhteiden kanssa. Kansanäänestyksen tulos tarkoitti niiden katkaisemista, mutta äänestystuloksen toteuttamisen odottelu alkaakin tuottaa asioita, joista ei ole päätetty parlamentissa eikä kansanäänestyksessä.

Ranskan tie kaaoksesta kohti tolkun aikaa on periaatteessa paalutettu, mutta korruption nitistäminen ei ole helppoa, sillä synnittömiä taitaa olla melko harvassa. Uudistukset voivat tukehtua lakkoiluun, joka on Ranskassa suosittu kansanhuvi.

Estoton kauna jakoi suomalaisen populismin kahteen leiriin. Kylmä uho vei Halla-ahon jäännöspuolueen eristyksiin ja soinilaiset loikkarit tyhjän päälle, vaikka jatkavatkin hallituspuolueena. Loikkarien sana painaa nyt hallituskuvioissa vähemmän kuin Timo Soinin johtaman aidon perussuomalaisryhmän mielipide.

Seuraavissa vaaleissa kunnian kukko ei laula loikkareille, vaikka he edelleen ovat sydänjuuriaan myöten maahanmuuttoa vastustavia populisteja. Halla-ahon voittoisan ryhmän osaksi tämän vaalikauden loppuaikana jää syrjästä huuteleminen, mutta seuraavissa vaaleissa vihapuheella on taas kysyntää.  

                                                  x                    x                    x

Näiden yllätysten voimakeskukset, Halla-aho, May ja Macron toimivat saman kaavan mukaan. He eristäytyivät yhteiskunnan reaalimaailmasta ja loivat oman totensa. Macron teki sen nostamalla optimismin lipun ja kaksi muuta keskittymällä vaalitaktiseen näpertelyyn. Heidän hetken ajaksi täyteen loistoon leimahtanut poliittinen tähteytensä perustui siihen oletukseen, että perinteiset instituutiot ovat haihtuneet pois ja asioiden hoitamistavan vanha normaali on nollautunut.

Halla-aho ja ehkä myös May ovat joutuneet poliittiseen syöksykierteeseen. Halla-aho päätyi pienemmän valtakunnan kuninkaaksi kuin luulikaan, mutta tuskaa lievittää marttyyrin sädekehä. Britannian konservatiivit tuskin vuodattavat ylenpalttista kiitosta pääministerinsä vaaliseikkailusta.

Macronilla on ehkä pieniä mahdollisuuksia luoda tyhjyyteen järjestystä, mutta sekään ei ole helppo harjoitus. Hänen radikaali uudistusohjelmansa on myrkkyä vanhoille puolueille, mutta se on toteutettavissa vain parlamentissa, jonka toimintakoneisto perustuu puoluerakenteeseen. 

Ranskan parlamenttivaalin toinen kierros voi pyyhkäistä lainsäädäntötyön konkarit lähes olemattomiin. Macron voi joutua tilanteeseen, jossa hänen uudistustensa toteutukseen tarvittava poliittisen koneen käyttömestarit ovat poissa ja työpajalle tulee pelkkiä oppipoikia. 

Pikakommentti 13.6.2017: Ei Vennamon näköinen mies

Perussuomalaisten elinkaari vahvistaa sen vanhan totuuden, että hallitusvastuu vie populistit tuhon tielle.  Kahden jytkyn jälkeen tuli mahalasku jo ennen eduskuntavaaleja. Ei ihme, että Jussi Halla-aho vain vaivoin pystyi peittämään himonsa päästä oppositioon, varsinkin kun siinä sivussa voi hankkia marttyyrin säkehän.

Halla-aho ei vaikuta tutulta Veikko Vennamo-hahmolta. Hän taitaa olla pikemminkin Urpo Leppäsen toisinto. Leppänen oli SMP:n kansanedustaja 1980-luvulla ja Sorsan neljännen halliuksen työvoimaministeri vuosikymmenen puolivälissä. Hänen tarkoituksensa oli lopettaa työttömyys puolessa vuodessa, mutta ihan niin ei tapahtunut. Jättäytymällä oppositioon Hallaa-aho välttyy sentään tältä nöyryytykseltä, mutta muuta populistista näytön yritystä on varmaan odotetavissa.  

Pikakommentti 8.6.2017: Uusi takuulauseke

Pääministeri näyttää kauhuissaan torjuneen sellaisen ajatuksen, että Euroopan unionin kaavailema yhteinen kyber- ja hybridipuolustus vaatisi uuden takuulausekkeen. Sen kyllä ymmärtää, sillä Suomen turvallisuuspolitiikan johto sekoili pahan kerran vuonna 2003 Lissabonin sopimuksen kuuluisan 42/7-kohdan muotoilussa. Se on nyt sellainen, millaiseksi se silloin muodostui.

Se ”ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen.” Se ei siis koske Suomea.

Lisäksi se koskee aseellisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneen unionimaan avustamista. Se ei siis voi koskea kyber- tai hybridihyökkäyksen kohteeksi joutuneen avustamista.

Kaavailtu uusi ja erittäin tarpeellinen yhteispuolustus ei voi toimia, ellei siihen sisälly takuuta kyber- tai hybridihyökkäyksen uhrille. Suomen turvallisuuspolitiikan johdon on syytä valmentautua huolella tätä lauseketta koskevaan neuvotteluun.  Lissabonin sopimuksen sanamuodon muotoilussa suomalaiset kompuroivat surkeasti. Sellainen ei saa toistua.