Sanomalehti
Ilkka-Pohjalainen julkaisi itsenäisyyspäivänä neljän turvallisuusasioita
miettivän tutkijan lausunnot Suomen ulkopoliittisesta asemasta jännitteisessä
tilanteessa. Kirjoittajia olivat Seppo Kääriäinen, Pekka Visuri ja Lasse Lehtinen.
Tässä on minun osuuteni tästä harjoituksesta:
TURVALLISUUDEN UUSI
MAANTIEDE
Suomen ulko-
ja turvallisuuspolitiikan vapausasteet ovat muuttunet dramaattisesti. Kylmän
sodan aikana ratkaisut jouduttiin tekemään yya-pakkopaidassa. Tilanne muuttui
alkusyksyllä 1990, kun presidentti Mauno Koivistoin tulkinta Pariisin
rauhansopimuksen Suomen itsenäisyyttä rajoittavista artikloista vapautti sen yya-sopimuksen
taakasta.
Kun Neuvostoliitto viime voimillaan yritti taivuttaa naapuriaan luopumaan
Pax-tulkinnasta, Suomi ilmoitti pitävänsä yllä tarpeellista puolustuskykyä.
Siihen päätyi suomettumisen aika. Kylmän sodan jälkeisinä vuosikymmeninä Suomi
rakensi toimivan hyvinvointivaltion, kehitti uskottavan puolustuksen, varmisti
asemansa Länsi-Euroopassa ja hakeutui Nato-kumppanuuteen.
Suomen asema Euroopan turvallisuuskartalla avasi uusia ulottuvuuksia. Kun
Venäjä toipui Neuvostoliiton romahduksesta ja alkoi uudestaan kasvattaa
etupiiriään, Suomen länsieurooppalainen identiteetti ja puolustuksen asemointi
olivat tapahtuneita tosiasioita, joita Venäjä ei enää voinut muuttaa. Suomi oli liukunut miltei huomaamatta Kremlin
uuden johdon tavoittamattomiin.
Suomen turvallisuusasemaa eivät enää säätele sille ahdingon hetkellä
sanellun sopimuksen artiklat vaan yhteydet Euroopan unioniin, Ruotsiin,
Pohjoismaihin ja Natoon. Venäjä on edelleen Suomen suurin turvallisuusongelma,
mutta vaara ei enää tiivisty 1 300 kilometrin mittaisella maarajalla
idässä vaan muutaman sadan kilometrin levyisellä vyöhykkeellä lounaan kantilla,
Suomenlahdella ja Ahvenanmerellä.
Venäjän etukenoinen asenne lähiulkomaihinsa painosti Baltian maat vaatimaan
lännen puolustusliiton konkreettista turvaa. Nato keskitti sinne pienet yksiköt
näyttämään lippua. Itämeren turvallisuustilanne kääntyi päälaelleen. Supervaltojen
jännitteen polttopiste on siirtynyt Keski-Euroopasta Itämerelle. Suomi ei voi mitään
tällekään maantieteelliselle todellisuudelle. Sen on opittava selviytymään myös
uusissa olosuhteissa.
Nato joutuu Baltian puolustuksen suunnittelussa huomioimaan sen selustassa
ja pohjoisella sivustalla avautuvat riskit. Naton etujen mukaista on varmistaa,
että Venäjä ei pääse pureutumaan Suomen rannikkovyöhykkeille eikä
Ahvenanmaalle. Se on myös Suomen puolustuksen tavoite.
Suomella on ensimmäistä kertaa historiansa aikana sellaista, mitä länsi
arvostaa ja tarvitsee. Sillä on kyky ja tahto puolustaa rannikko- ja
saaristovyöhykettään tavalla, joka hyödyttää Baltian ja Ruotsin puolustusta. Natolla
on luontainen tarve tukea kriisitilanteessa ilma- ja merivoimillaan Suomen
rannikkopuolustusta.
Jos Itämeren jännite pääsee eskaloitumaan aseelliseksi toiminnaksi, kriisin
paine voi suunnata Suomen Nato-kumppanuuden liukumaan liittosuhteen suuntaan.
Sauli Niinistö esitti presidenttiehdokkaiden paneelissa 30.10.2017 tämän
ajatuksen perusrakenteen: kriisitilanteessa liittoutuminen voi syntyä ilman
jäsenyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti