KAUHUN TASAPAINO ITÄMERELLÄ

Etelä-Suomen Sanomat 11.6.2020
(Kolumnin alkuosassa mainittujen historiallisten tapausten perustiedot on esitetty maaliskuussa ilmestyneessä kirjassani AHVENANMAA - ITÄMEREN VOIMAPOLITIIKAN PELINAPPULA)

Kevään mittaan kunnioitettiin talvisodan päätymisen 80-vuotismuistoa. Sodan uhrien ja Karjalan menetyksen aiheuttaman sokin rinnalla tapahtui myös pitkään vaikuttava muutos turvallisuuden isossa kuvassa. Se kouraisi niin syvältä, että sitä ei juuri huomattukaan, varsinkin kun yya-liturgia peitti pian kaiken.

Stalin alkoi käskyttää sodassa pahoinpideltyä maata yli sen, mitä Moskovan rauhansopimus tarkoitti. Neuvostoliitto pureutui Pohjois-Itämeren, Suomenlahden ja Selkämeren sotilaalliseen hallintaan estääkseen Suomen lähestymisen Ruotsiin.  

Kesäkuussa 1940 Neuvostoliitto käski Suomen lopettaa Ahvenanmaan rannikkolinnakkeiden rakennustyöt. Elokuussa se ilmoitti sijoittavansa Maarianhaminaan konsulaatin virkailijoiksi naamioituneet sotilastarkkailijat valvomaan, että Neuvostoliitto voi sotatoimissaan käyttää vapaasti Ahvenanmaan saaria ja vesiä.  

Syyskuussa sen ylin sotilasjohto valmisteli kolme sotasuunnitelmaa, jotka kaikki alkaisivat maihinnousulla Ahvenanmaalle. Loppusyksyllä se tyrmäsi Ruotsin ja Suomen epätoivoisen valtioliittosuunnitelman, kuten se vuotta aikaisemmin oli tyrmännyt niiden suunnitelman Ahvenanmaan yhteispuolustuksesta.

Neuvostoliitto sekaantui vielä 1940-ja 1950-lukujen taitteessa Ahvenanmaan itsehallintolain uudistuksen. Se halusi varmistaa, että mikään ulkopuolinen voima ei kajoa sen sotasaaliisen. Jo Moskovan rauha oli määritellyt Manner-Suomen Neuvostoliiton etupiiriksi. Siihen kuuluvaksi paalutettiin 1940-luvun loppupuolella myös Ahvenanmaa, ja varsinkin juuri se 

                                            x                    x                    x

Tilanne alkoi muuttua vasta, kun Itämeren alueen turvallisuusrakenne meni täysin uuteen asentoon, mutta edes Neuvostoliiton katoaminen kartalta ei vielä aiheuttanut tätä mullistusta. Se tapahtui vasta 2010-luvulla, kun Venäjän uusi hallinto ja kiristynyt poliittinen kulttuuri olivat vakiinnuttaneet valtansa Kremlissä.

Niiden julistama ja toteuttama voimapolitiikka on suunnannut ennen kokemattoman paineen Kaliningradin kautta Itämerelle. Suomen turvallisuuden avainkysymys ei enää ole Pietari ja Suomenlahti, kuten oli vuosisatoja. Nykyisin se on Kaliningrad ja Itämeri.

Venäjän etukenoinen asenne ja Naton reaktio siihen ovat luoneet Itämerelle kummallisen jännitteen. Siinä Venäjän ja Naton etupiirit ovat päällekkäin, ja molempien sotilasmaantieteellinen asema on lähes toivoton. Itämerellä vallitsee paikallinen kauhun tasapaino. Kun lähialueella on tällainen viritys, se koskee myös Suomea ja Ahvenanmaata, ja siksi myös Ruotsia. Maantieteelle emme voi mitään.

Tässä herkässä asetelmassa on tärkeä varmistaa, että millekään Itämerellä vaikuttavalle supervaltaintresseille ei synny harhakuvitelmaa siitä, että se pystyisi nokkelalla yllätyksellä horjuttamaan paikallista kauhun tasapainoa omaksi edukseen. 

Ruotsi ja Suomi lähtivät 2010-luvulla kehittämään tähän pyrkivää voimaa. Ne alkoivat hyödyntää puolustusajattelunsa ja -järjestelmiensä yhteensopivuutta keskenään ja Naton järjestelmien kanssa. Siitä syntyvä pidäke ei ole pelote, mutta rohkaisee kaikkia Itämeren alueen toimijoita käyttämään järkeä, jos tuntevat tarvetta testata tämän puolustuskyvyn tehoa tositilanteessa.