Kolumni Etelä--Suomen Sanomat 13.2.2020
Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternakin kirjoittama raportti kääntelee suomalaisen turvallisuusajattelun peruskuvioita totutusta poikkeaviin asentoihin ja paljastaa kiintoisa uusia ulottuvuuksia. (FIIA Briefing Paper Helmikuu 2020/278).
Ensimmäinen läpiselaus tosin syöksee lukijan epätoivon syövereihin. Mitä äänestäjät ja kansanedustajat oikein vastustavat, kun 64 – 66 prosenttia heistä ilmoittaa vastustavansa Nato-jäsenyyttä.
Tämä havainto herättää epätoivoa siksi, että 65 - 96 prosentin enemmistöt näistä Nato-jäsenyyden vastustajista kertoo suhtautuvansa myönteisesti sotilaalliseen yhteistyöhön Ruotsin, kaikkien pohjoismaiden, Europan unionin, Naton ja Yhdysvaltain kanssa. He suhtautuvat myönteisesti
toimintoihin, mutta vastustavat niitä toteuttavaa organisaatiota.
Tällaiset veivit eivät toimi turvallisuuspolitiikassa, vaikka ovat suosittua kansanhuvia jääkiekkokaukaloissa. Nato-veivin yritys päätyy mahalaskuun eikä osoita mestaruutta.
x x x
Raportin sisäinen logiikka kompastuu siihen, että vain neljännes kansanedustajista on vaivautunut vastaamaan sen pohjana olevaan kyselyyn. Salonius-Pasternak osoittaa kuitenkin terävästi nakuttavalla logiikalla, että paikoillaan polkevan mielipidemassan nostamasta pölypilvestä voi aueta tie järjestäytyneeseen päätökseen.
Hän kirjoittaa: ”Sekä kansa että sen edustajat näkevät maailman ja Suomen turvallisuuteen liittyvän perustan samansuuntaisesti. Päätöksenteon suhteen se antaa vahvan selkänojan jatkaa nykyistä politiikkaa tai tarpeen vaatiessa muuttaa sitä.”
Tuo ”tai tarpeen vaatiessa muuttaa sitä”-tilanne kohdattiin, kun kansanedustajat saivat valiokunnissa eteensä hallituksen esitykset puolustusharjoituksista ja muusta yhteistyöstä Ruotsin, Nato-maiden ja Naton kanssa. Nato-veivillä briljeeraavien kansanedustajien olisi pitänyt pystyä esittämään fakta- ja logiikkapohjaltaan vahvemmat perusteet esitysten torjumiselle kuin hallitus oli esittänyt niiden hyväksymiselle. He eivät pystyneet siihen.
Luontevalla parlamentaarisella prosessilla Suomi on onnistunut vahvistamaan ilma- ja merialueidensa puolustusta osallistumalla Itämeren alueen yhteisharjoituksiin. Saman rakenteen varassa onnistui monelle vastenmielisten tiedustelulakien uudistus.
Jos Nato joskus esittäisi Suomen hallituksen rohkaisuun perustuvan jäsenyyskutsun, olisi luontevaa valmistella parlamentaarisessa järjestyksessä esitys Suomen liittymisestä puolustusliittoon. Kansanedustajat joutuisivat valiokunnissa tosimielessä katsomaan silmästä silmään, millä perusteilla hallitus sitä esittää, ja pohtimaan, onko esityksen hylkäämiselle paremmat perusteet kuin sen hyväksymiselle.
Valtiollista vastuuta kantava tasavallan presidentti johtaisi esityksen valmistelua hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ministerivaliokunnassa (TP-UTVA). Kansalaismielipidettä edustavalla eduskunnalla olisi päättäjän paikka. Näin varmistuisi, että päätös perustuu todellisiin turvallisuustekijöihin eikä veiviin.
Eduskunta olisi vastusussa myös päätöksensä seurauksista. Melkein 30 valtiolla on pitkälti yli 70 vuoden ajalta kokemusta Nato-jäsenyydestä. Niiltä voi kysyä, jos hirvittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti