Artikkeli 10.8.2018: HISTORIA AIKA JA MAANTIEDE

Tänään (10.8.2018) ilmestyneessä Kanavan numerossa on juttuni Max Jakobsonin tavasta tehdä tietokirjallisuutta historiasta. Se oli alun perin Jakobsonin kotikirjastoa käsittelevän kirjan julkistustilaisuudessa pitämäni puhe. Julkaisin täällä pienen pätkän siitä maistiaisiksi 13.6.2018, nyt Kanavassa on koko juttu:

Jukka Tarkka
HISTORIA, AIKA JA MAANTIEDE
Max Jakobsonin elämäntyön kantavana teemana on ollut murtaa myytti suomalisuuden irrallisuudesta ja eristyneisyydestä

Kolme vuosikymmentä sitten näin Lontoossa yhdysvaltalaisen kirjailija Lee Blessingin näytelmän Walk in the Woods. Se on loistelias historianfilosofinen aivovoimistelu, joka sijoittuu euro-ohjusneuvottelujen alkuvaiheisiin 1980-luvun alussa. Keskimatkan ohjuksista luopumisen ratkaisumalli löytyi supervaltojen huippuneuvottelijoiden kävelyillä Geneven lähimetsissä.  

Tätä intellektuellien välistä hengen mittelöä taustanaan käyttävässä näytelmässä ovat vastakkain Neuvostoliiton neuvotteluvaltuuskunnan johtaja, jonka esikuva oli Juli Kvitsinski ja Yhdysvaltain valtuuskunnan johtaja, joka oli toisinto Paul H. Nitzen hahmosta, molemmat nyt jo unohdettuja, mutta tuon ajan uutisotsikkojen suuria nimiä.

Heidän tiukkatahtisessa sanailussaan Puolan kohtalosta Neuvostoliiton edustaja pamautti äkkiä, että historia on ajassa tapahtuvaa maantiedettä: History is geography in time. Jostakin syystä tämä ajatustiivistymä jäi elämään mielessäni. Kun seuraavan kerran tapasimme Max Jakobsonin kanssa, kerroin hänelle teatterielämyksestäni ja tajuntaani jämähtäneestä huippurepliikistä.

Hänkin oli tietysti nähnyt näytelmän, ja kehui sitä kovasti, mutta ei muistanut minua ihastuttanutta repliikkiä. Hän taisi vähän ihmetellä innostustani, olihan aseriisunnassa ja kaikissa muissakin kansainvälisissä tilanteissa sentään paljon muutakin kuin aikaa ja maantiedettä.

Jakobson kehitti työkalun, joka avasi suomalaisteen psykologisen takalukon

 Tämä elämänsattumus palautui mieleen paljon myöhemmin, kun yritin etsiä Jakobsonin kirjallisen tuotannon salaisuutta. Miten hän pystyi tavoittamaan tavaramerkikseen kehittyneen oivaltamisen ja ymmärtämisen tason, vaikka joutui tavallisesti tyytymään materiaaliin, jossa oli ensi käden lähteitä huomattavan vähän? Usein hän kirjoitti aivan äskeisestä tai peräti oman aikansa asioista, jotka olivat vasta muuttumassa päivittäisistä uutisista historiaksi.

Äärimmillään tämä ilmiö oli Jakobsonin läpimurtokirjassa Diplomaattien talvisota, joka ilmestyi 1950-luvun puolivälissä. Hän kirjoitti sen varsin niukasta aineistosta vähän toistakymmentä vuotta kuvaamiensa tapausten jälkeen. Silti hän pystyi luomaan kuvan, joka useimpia yksityiskohtia myöten on edelleen käypää perustietoa talvisodasta.

Tällaisen luovan hengen kvanttihypyn selityksen täytyy olla siinä, että hän on täydentänyt kovaan faktapohjaan jäävät aukot sijoittamalla käytettävissä olevat harvat tiedot aikaan ja maantieteeseen, kuten ydinaseriisunnan neuvottelijat metsäkävelyllä. Se, mitä lähteiden perusteella ei voi tietää, täytyy päätellä sen perusteella, mitä olosuhteista näkyy. Tämä on Jakobsonin kirjoittamisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen ydin. 

Näin Jakobson kehitti henkisen työkalun, joka aukaisi suomalaisten kansanpsykologisen takalukon. Hän tarjosi menneisyydestä ahdistuneille mahdollisuuden vapautua sykkyrästä, joka synkisti suomalaisten näkemystä omasta historiastaan ja maantieteestään. Tämä viritys ei ahdistanut pelkästään talvisodan jättämää historiallista muistijälkeä vaan myös koko toisen maailmansodan jälkeisen geopolitiikan tulkintaa.  

Talvisota-kirja mursi myytin suomalaisuuden irrallisuudesta

Suomalaisten itsekeskeinen historiannäkemys perustuu synkeään tuntuun siitä, että meidät on pysyvästi sidottu elämään Venäjä-Neuvostoliiton portinpielessä ja kohtalonamme on alistua tai ainakin sopeutua naapurin isännän oikkuihin.

Talvisota-kirjassaan Jakobson mursi ensimmäistä kertaa myytin suomalaisuuden irrallisuudesta ja eristyneisyydestä. Tämän myytin kaataminen on koko hänen tuotantonsa ja yhteiskunnallisen vaikuttamisensa kantava teema.

Jakobson osoitti, että Neuvostoliitto ei koskaan ollut kahden kesken Suomen kanssa, eikä siis Suomi koskaan yksin Neuvostoliiton kanssa. Talvisodan jokaisen esivaiheen edellä ja taustalla oli Saksan uhkaava liikahdus tai länsivaltojen heikkoutta osoittava myönnytys Hitlerille. Aste asteelta ne kasvattivat sodan vaaraa ja saivat Stalinin puolustautumaan tavalla, joka suomalaisten kokemusmaailmassa oli törkeä hyökkäys.

Sama vaikutuksen ja vastavaikutuksen vuoropuhelu paljastuu Jakobsonin myöhemmässä tuotannossa ennen kaikkea kylmän sodan kaikkein kylmimmän vaiheen, 1970-luvun kuvauksessa. Valtansa huippukautta elänyt Neuvostoliitto kiristi otettaan Suomeen, mutta ei Suomen takia vaan sen takia, mitä supervallan pyrkimyksille ja eduille oli muualla tapahtumassa.

Se oli Suomelle synkeä uhka, mutta neuvostojohdolle machiavelliläisen ruhtinaan arkipäivää. Jakobson osoitti ensin talvisotaa arvioineessa kirjassaan ja sitten muussakin tuotannossaan, että neuvostojohdon toiminta oli yleensä loogista, vaikka se kohteli Suomea kaltoin ja johti sen muutamia kertoja kuoleman laakson porteille.  Jos tuntee hirttosilmukan kaulassaan, tieto pyövelin toiminnan johdonmukaisuudesta ei paljon lohduta.

Jakobsonin koko tuotanto kantaa viestiä siitä, että vaikka kohtalo tuntuisi kuinka kovalta, sen taustalla olevat syyt ja perusteet pitää selvittää ja ymmärtää, sillä muuten ei voi yrittää vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Ja hän osoittaa myös, että yritetty on vallan vimmatusti, ja menestyttykin kohtalaisesti, usein hyvän onnen avustuksella. Onni ei suosi, ellei itse yritä mitään.

Historia muuttuu ymmärrettäväksi, kun se personoidaan

Irrallisuuden ja yksinäisyyden myytin murskaaminen saa Jakobsonin Diplomaattien talvisota-kirjan jälkeisessä tuotannossa rinnalleen toisen kantavan rakenteen, joka on pikemminkin lukijaa palveleva tyylikeino kuin historiallinen idea.

Jakobson sijoittaa tekstiin väläyksiä kohtaamistaan ihmisistä, tai omista elämänvaiheistaan.  Hän avaa sivupolkuja, jotka yllättävillä ja kummallisilla tavoilla liittyvät hänen kuvaamiinsa historian kuvioihin. Hän opastaa lukijansa ymmärtämään historiaa personoimalla sen.

Tämä avasi valtiokeskeiselle tilannearviolle elävän ihmisnäkökulman. Se tarjosi Jakobsonille mahdollisuuden selostaa juutalaisen yhteisön elämää Suomessa ja Euroopassa. Siihen punoutui myös muutama ajankuvauksen helmi hänen perheensä historiasta.

Hän kuvaa vanhempiensa rakkaustarinan, joka oli sotien välisenä aikana suurta huomiota herättäneen avainromaanin kehyskertomus. Sen ytimenä oli juutalaisessa ja luterilaisessa  yhteisöissä varttuneiden puolisojen muodostama perhe. Kirjan tekijä oli Max Jakobsonin äidin, Helmi Jakobsonin ystävä Ester Ståhlberg, joka taas oli naimisissa presidentti K. J. Ståhlbergin kanssa.

Jakobson kertoo, miten ratkaisevaan asemaan hänen isänsä joutui jatkosodan aikana, kun oli kysymys siitä, pystyisikö hallitus ryhdistäytymään riittävän nopeasti estääkseen juutalaisten pakolaisten luovuttamisen Saksaa. 

Jakobson tapasi 1950-luvulla kalifornialaisessa tutkimuslaitoksessa erään Aleksandr Kerenskin, ja pian ilmeni, että tämä oli juuri se Kerenski, joka oli Venäjän väliaikaisen hallituksen pääministeri 1917. Suomalaisen renkutuksen mukaan juuri hän yritti leipoa suuren taikinan, jonka jauhona oli Puola, hiivana Viro, sokerina Ukraina ja suolana Suomi. Kuuluisa kertosäe kuittaa tämän aikomuksen: ”ai ai Kerenski, turha on sun toiveesi, Suomi on jo vapaa maa ryssän vallasta”.

Paasikivi tuntuu olevan Jakobsonin hengenmaailman sankari

Jakobsonin historiankäsitys on vapaan hengen lentoa avarin kaartein, mutta kiinnittyy persoonallisuuksiin. J. K. Paasikivi tuntuu olevan Jakobsonin hengenmaailman sankari. Varmaankin siksi, että Paasikivi pystyi säilyttämään linjansa, vaikka pitkän elämänsä aikana oli niin monessa mukana.

Aina kun Euroopan tilanne muuttui, muuttui myös Paasikiven linja. Se ei ollut kiveen hakattu laintaulu, mutta ei myöskään ajopuun poukkoilua vaan tilannetietoista reaalipolitiikkaa, aikaa ja maantiedettä.

Jakobson ei ollut tavanomaisen totuuden johdateltavissa. Hän hyväksyi vain varauksin sen yleisen ajatuksen, että 1940-luvun loppupuolella elettiin vaaran vuosia. Vaaroja kyllä oli, mutta niitä aiheutti myös kansallinen kypsymättömyys eikä pelkästään idän uhka.

Vielä Josif Stalinin diktatuurin loppuaikoja pahempaa koettiin kylmän sodan aikana, kun ystävyys Neuvostoliiton kanssa kukoisti lämpimillään. Suomettumisen jälkilämpö taitaa hehkua vieläkin. Moni tuntuu edelleen ajattelevan, että kaunis käytös rumasti käyttäytyvää kohtaan luo turvallisuutta.  

Jakobsonin viileän hallittu historiantulkinta osoitti, että Stalinin sodan jälkeinen ulkopolitiikka oli sommiteltu johdonmukaisen varovaiseksi. Tämä huolellinen laskelmointi ulottui Stalinin perintönä koko kylmän sodan ajalle. Jakobson osoitti tämän erittelemällä Neuvostoliiton toimia ja niiden taustatekijöitä, siis sijoittamalla käytettävissä olevat tiedot aikaan ja maantieteeseen. 

Suomalaisten henkinen ja diplomaattinen puolustusstrategia rakentui samanlaisesta järkiperäisestä varovaisuudesta kuin Stalinin perintöä kantaneen supervallan yritys alistaa pikkunaapuri ystävyyden syleilyllä.

Kekkonen ei ole sankari, mutta ansaitsee kunnioituksen

Urho Kekkosen hahmo hallitsee kylmän sodan kokeneiden sieluissa avautuvaa valtiollista hengenmaisemaa. Jakobsonin näkökulma Kekkoseen on sillä tavalla erikoinen, että hän oli presidentin kanssa samalla näyttämöllä, tavallisesti kulisseissa, mutta joskus myös keskinäyttämöllä.

Jakobsonin kekkossuhde on jännittävästi kaksijakoinen. Toisaalta hän tulee kirjoittaessaan niin lähelle Kekkosta, että katselee suoraan presidentin poliittisen sielun syövereihin. Toisaalta hän havainnoi etäältä ja huomioi kylmästi. Ristivalosta syntyy jännite, mutta piirtyy myös terävä kuva.

Kekkonen ei ole Jakobsonille varsinainen historian sankari. Hän ei saa täysiä tyylipisteitä, eikä poliittisen moraalin kannalta kovin arvostavia mainintoja. Silti Jakobsonin asenteessa aistii älyllisen kunnioituksen Kekkosta kohtaan. 

Kylmän sodan aikana Jakobson oli sillä tavalla poikkeusilmiö, että myös Kekkosen voiman päivinä hän piti etäisyyttä presidenttiin. Silloisessa alamaisilmastossa tällaisen asenteen ajateltiin osoittavan kaunaa presidenttiä kohtaan, ja se taas tarkoitti neuvostovihamielisyyttä. Kylmän sodan aikana tällainen kaksoisrooli oli vaaran merkki ja johti usein yhteiskunnallisen toimikelpoisuuden menetykseen.

Jakobson oli poikkeus tästä säännöstä. Hän oli kiinnostava ja näkyvä hahmo juuri siksi, että hän uskalsi ajatella itse ja puhua ääneen. Hän oli toisille salaa ihailtu yksinäinen ratsastaja, toisille rakas vihollinen.

Hengen voima haittasi Kremlin pyrkimyksiä

Jakobsonin osoittama henkinen voima haittasi Neuvostoliiton pyrkimystä ohjastaa tai kulissien takana peräti hallita Suomea. Siksi Kreml antoi tuomionsa pasuunan kaikua Jakobsonille, ja siksi myös Suomen kommunistit pitivät häntä neuvostovastaisuuden apostolina. 

Helppoon liturgiaan tyytyneet keskustalaiset ja kokoomuslaiset sekä uutta ulkopolitiikkaa vaatineet sosiaalidemokraatit pitivät Jakobsonia turvallisuuspoliittisena riskinä. Näiden syytösten perusteluksi riitti se, että Neuvostoliitto ja vähemmistökommunistit korottivat hänet vihansa kulttihahmoksi.

Jakobsonin yhteiskunnallisen vaikuttamisen mestaruus oli siinä, että hän pystyi vastaamaan fanaattisiin hyökkäyksiin erittelyllä, joka ei ollut vastahyökkäys mutta vaikutti suoraan hyökkääjän henkisiin lähtöasemiin.

Jakobsonin yhteiskunnallinen toiminta oli tyylillisesti ainut lajiaan. Hän pohti historiaa ottamalla kimmokkeita omista elämänvaiheistaan, mutta ei kirjoittanut tutkimusta eikä omaelämäkertaa. Hän piirtää kuvaa siitä, miten maailman muutos ja yhteiskunnan uudet rakenteet vaikuttavat Suomeen, mutta myös siitä, miten Suomen muutos on vaikuttanut häneen ja hän Suomeen.

Jakobson kantoi kylmän sodan aikana älyllisen länsimaisuuden lippua ympäristössä, joka oli henkisesti rähmällään, jos ei aina Neuvostoliiton edessä niin Kekkosen jalkojen juuressa kuitenkin. Hän torjui ulkopolitiikan hyväuskoisen myöntyvyyden, mutta ei sen reaalipoliittisia perusteita. Hän edusti dynaamisesti tilannemuutoksia havainnoivaa ja vireästi liikkuvaa näkemystä. Se oli äärimmäinen vastakohta suomettuneen ajan liturgiselle yksimielisyydelle.

Jakobsonin teksti tempaa mukaan hänen ajatusprosessiinsa

Jakobsonin tapa kuvata suomalaista identiteettiä oli anglosaksisesti viileä, mutta lämpimästi kansallinen, arkisesti isänmaallinen, muttei koskaan pateettinen. Jakobson sovelsi nykyaikaan samaa henkisen liikkuvuuden ja rauhallisen järkiperäisyyden periaatetta, jolla hän tulkitsee historiaa. Tunteet ja tuntemukset saavat uutta sisältöä, kun ne sijoitetaan aikaan ja maantieteeseen. 

Jakobson tuntuu nautiskelleen huomatessaan kokonaisuudet jo ennen kuin palapelin kaikki osat ovat kohdallaan tai edes näkyvissä.  Hän käytti päivittäisissä poliittisissa tilanteissa Occamin partaveitseksi sanottua tieteenfilosofian periaatetta. Selityksen täytyy olla yksinkertainen.

Jakobsonille tyypilliset verbaaliset ajatustiivistymät alkavat usein näyttää niin itsestään selviltä, että lukija luulee keksineensä ne itse.  Kysymys on kuitenkin palapelistä, jonka Jakobson on rakentanut valmiiksi, vaikka sen kaikkia osia ei vielä tunneta.  

Tietokirjallisen mestarin tunnistaa siitä, että hänen tekstinsä pystyy tempaamaan lukijan mukaan tekijän ajatusprosessiin ja samaistumaan sen aktiiviseksi osapuoleksi. Tuntuu siltä, että Max Jakobson nautti, kun huomasi lukijankin nauttivan tästä prosessista.

.