Kun Kreml antoi tuomionsa
pasuunan kaikua Jakobsonille, myös Suomen
kommunistit pitivät häntä neuvostovastaisuuden apostolina. Helppoon
liturgiaan tyytyneet keskustalaiset ja kokoomuslaiset sekä uutta
ulkopolitiikkaa vaatineet sosiaalidemokraatit pitivät Jakobsonia
turvallisuuspoliittisena riskinä. Näiden syytösten perusteluksi riitti se, että
Neuvostoliitto ja vähemmistökommunistit korottivat hänet vihansa
kulttihahmoksi.
Jakobsonin yhteiskunnallisen
vaikuttamisen mestaruus oli siinä, että hän pystyi vastaamaan fanaattisiin
hyökkäyksiin erittelyllä, joka ei ollut vastahyökkäys, mutta vaikutti suoraan
hyökkääjän henkisiin lähtöasemiin. Hän oli kiinnostava ja näkyvä hahmo, sillä hän
uskalsi ajatella itse ja puhua ääneen. Hän oli toisille salaa ihailtu
yksinäinen ratsastaja, toisille rakas vihollinen.
Jakobsonin yhteiskunnallinen toiminta
on tyylillisesti ainut lajiaan. Hän pohtii historiaa ottamalla kimmokkeita
omista elämänvaiheistaan, mutta ei kirjoita tutkimusta eikä omaelämäkertaa. Hän
piirtää kuvaa siitä, miten maailman muutos ja yhteiskunnan uudet rakenteet
vaikuttavat Suomeen, mutta myös siitä, miten Suomen muutos on vaikuttanut häneen
ja hän Suomeen.
Jakobson kantoi kylmän sodan
aikana älyllisen länsimaisuuden lippua ympäristössä, joka oli henkisesti
rähmällään, jos ei aina Neuvostoliiton edessä niin Kekkosen jalkojen juuressa
kuitenkin. Jakobson torjui liturgisesti hyväuskoisen myöntyvyyden, mutta ei sen
reaalipoliittisia perusteita. Hän edusti dynaamisesti tilannemuutoksia
havainnoivaa ja vireästi liikkuvaa näkemystä. Se oli äärimmäinen vastakohta
suomettuneen ajan pakkotahtiselle yksimielisyydelle.
Esitykseni koko teksti
julkaistaan Kanavan elokuun numerossa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti