Avaus: Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys vahvistaa Pohjois-Euroopan turvallisuutta – puheenvuoro julki molemmissa maissa
Tunnetut ruotsalaiset ja suomalaiset ulkopolitiikan tekijät, kokeneet tutkijat ja tarkkailijat haastavat yhteisessä puheenvuorossaan maitaan valmistelemaan samanaikaista Nato-jäsenyyttä. Kirjoittajien mukaan paras tilanne Pohjolan turvallisuudelle on, jos kaikki viisi pohjoismaata kuuluvat Natoon. Julkaisemme artikkelin yhtä aikaa ruotsalaisen Svenska Dagbladet -lehden kanssa.
JOEL MAISALMI
Suomen ja Ruotsin liput liehuvat yhä useammin rinnakkain sotilaallisissa yhteyksissä. Suomen ilmavoimat osallistuivat sotaharjoitukseen yhdessä Ruotsin ilmavoimien kanssa Visbyssä syksyllä 2016.
Sadan kuluneen vuoden aikana on pyritty monin tavoin vahvistamaan Suomen ja Ruotsin yhteenkuuluvuutta. Vaikka kokemuksemme ovat erilaiset, monet turvallisuuspolitiikkamme perusedellytyksistä ovat yhteisiä. Olemme toisistamme riippuvaisia, ja yhden linjaratkaisuilla on seurauksia toiselle. Kokemuksissa, näkökulmissa ja ehkä eduissakin on toki myös eroja. Avoin maiden välinen keskustelu auttaa paremmin näkemään nämä erot.
Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka nojaa sotaa ehkäisevään pelotekykyyn, joka taas rakentuu oman kansallisen puolustuksen, laajojen verkostojen ja muiden maiden kanssa harjoitettavan kahdenvälisen sotilaallisen yhteistyön varaan. Yhteistyö on välttämätöntä nykyisessä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa, jossa Venäjä on haastanut Euroopan turvallisuusjärjestyksen ja osoittanut taipumusta käyttää sotilaallista voimaa poliittisiin tarkoituksiin. Venäjä on näin rikkonut avoimesti kansainvälistä oikeutta ja Etyjin periaatteita, joita se on ollut itse neuvottelemassa ja hyväksymässä.
Venäjä lisää joukkojensa varustusta ja uhkaa ydinaseiden käytöllä. Pienten naapurimaiden tulee sen takia hakea vahvempien kumppaneiden tukea, jotta niillä olisi sotaa ehkäisevää puolustuskykyä Venäjän mahdollista aggressiota vastaan.
Tässä tilanteessa on selvää, että entisaikojen sotilaallisesti liittoutumaton politiikka (”puolueettomuuspolitiikka” tai ”liittoutumattomuus”) ei vastaa muuttuneita tarpeita. Sekä Ruotsi että Suomi hakevat avoimesti tukea toisiltaan ja useilta Nato-mailta, erityisesti Yhdysvalloilta.
Suomi ja Ruotsi ovat kehittäneet keskinäistä puolustusyhteistyötä, joka ei ole muodollinen liitto mutta jonka on selvästi sanottu toimivan myös rauhan ajan ulkopuolella. Sen lisäksi molemmat maat kehittävät samanaikaisesti yhteyksiään monien Nato-maiden ja Naton itsensä kanssa; ei vähiten Naton kanssa solmitun, sekä Suomen että Ruotsin ratifioiman isäntämaasopimuksen pohjalta.
Tässä suhteessa tärkein on transatlanttinen yhteys. Siitä on molempien maiden poliittinen johto tietoinen. Suomi ja Ruotsi ovat solmineet puolustusyhteistyön syventämistä koskevia sopimuksia Yhdysvaltain kanssa. Toukokuussa 2018 näiden kolmen maan puolustusministerit allekirjoittivat tämän yhteistyön kolmikantaista kehittämistä koskevan aiejulistuksen. Yhteistyötä Ison-Britannian kanssa syvennetään myös Brexitin jälkeen.
On erinomaista, että syvennämme nyt konkreettista keskinäistä puolustusyhteistyötämme ja yhteistyötä Yhdysvaltain kanssa, mutta meidän tulee käydä keskustelua ja syventää yhteistä analyysiä siitä, miten jatkamme maidemme etenemistä kohti täysimääräistä Nato-jäsenyyttä.
ANSSI JOKIRANTA / ARKISTO
K9-panssarikanuuna puhuu maavoimien vaikuttamisharjoituksessa Rovajärven ampuma-alueella. Ruotsin puolustusministeri Peter Hultqvist ja Suomen puolustusministeri Jussi Niinistö seurasivat yhdessä tätäkin harjoitusta.
Sotilasstrategiselta kannalta Pohjoismaiden ja Baltian maiden muodostama alue on yhtenäinen. Jos Venäjä ryhtyisi hyökkäystoimiin jotain pohjoismaata tai Baltian maata vastaan, se koskisi väistämättä sotilaallisesti myös Suomea ja Ruotsia. Siksi politiikkamme Venäjän suhteen tulee olla sotaa ehkäisevää, jotta estäisimme ennalta konfliktien syttymisen. On tärkeää, että molemmat maat kaikissa oloissa panostavat omaan kansalliseen puolustukseensa. Mutta paras tapa varmistaa, että pelotteemme ehkäisee Venäjän mahdollisia Itämeren alueeseen kohdistuvia sotilaallisia aikomuksia, ja samalla merkittävästi lisätä Suomen ja Ruotsin puolustuskykyä, olisi molempien maiden jäsenyys Natossa.
Myös pohjoismaista yhteistyötä hyödyttäisi merkittävästi, mikäli kaikki viisi pohjoismaata olisivat Naton jäseniä. Naton sisällä Pohjola muodostaisi tärkeän alueellisen pilarin läntisessä puolustusjärjestelmässä. Tämä hyödyttäisi koko liittokuntaa ja myös vahvistaisi Itämeren alueen vakautta.
Erittäin hyödyllisiä ovat yhteisharjoitukset, joita on järjestetty Suomen, Ruotsin ja useiden Nato-maiden kesken. Ruotsi järjesti Aurora-harjoituksen syksyllä 2017, Norja pitää Trident Juncture -nimisen harjoituksen syksyllä 2018, ja Suomen hallitus on päättänyt järjestää laajan kansainvälisen harjoituksen kansallisen pääsotaharjoituksen yhteydessä vuonna 2021. Joukko-osastoja ja esikuntia harjoitetaan toimimaan yhdessä taktisesti ja operatiivisesti.
Jotta nopeasti ilmaantuvissa tilanteissa kyettäisiin toimimaan, tarvitaan kuitenkin pidemmälle meneviä suunnitelmia ja sotaa ehkäisevää puolustussuunnittelua. Tämä ei ole mahdollista Suomen ja Ruotsin nykyisessä liittoutumattomassa tilanteessa, eikä sitä voi improvisoida konfliktin jo käynnistyttyä. Liittoutumattomien maiden kahdenväliset yhteistyöjärjestelyt ovat väistämättä rauhan ajan rakennelmia, jotka eivät merkitse sitovia puolustustakuita, eikä niitä ole tarkoitettukaan luomaan perustaa yhteiselle, operatiiviselle puolustussuunnittelulle.
Nato sen sijaan on tällaisen suunnittelun luonnollinen kehys. Tähän työhön osallistuminen olisi olennaista paitsi Suomen ja Ruotsin puolustukselle myös sotilaallisten hyökkäysten ehkäisemiselle koko Itämeren alueella. Arktiksen kehitystä ajatellen on erittäin tärkeää, että suunnittelu kattaa myös arktisen alueen.
Toisinaan väitetään, että Ruotsin ja Suomen Nato-jäsenyys merkitsisi perusteellista turvallisuuspoliittisen tilanteen muutosta ja että jännitys Pohjois-Euroopassa kasvaisi sen takia, että Venäjä kokee kasvanutta uhkaa. Tällaiset väitteet ovat todellisuudelle vieraita. Venäjän retoriikan taustalla on mieluumminkin sen halu maksimoida oma sotilaallinen toimintavapautensa kaikissa mahdollisissa tilanteissa.
Suuri muutos on sitä paitsi jo tapahtunut, kuten edellä on todettu. Suomen ja Ruotsin jo nyt pitkälle menevä yhteistyö Naton ja yksittäisten länsimaiden kanssa sekä EU:n puolustuspolitiikan kehitys merkitsevät, että liittoutumattomuus ei Moskovan silmissä ole uskottavaa. Sen sijaan Venäjä pitää Suomea ja Ruotsia kiinteänä osana länttä ja ajattelisi todennäköisimmin näin myös konfliktitilanteessa. Se taas merkitsee, että liittoutumattomuus on muuttunut tarkoituksensa vastaiseksi ulkopuolisuudeksi.
Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden myötä lännen yhteenlaskettu sotaa ehkäisevä kyky muodostuisi nykyistä merkittävästi suuremmaksi. Se johtaisi todennäköisesti Venäjän hetkelliseen ärtymiseen, kun Kreml ymmärtäisi, ettei sillä enää olisi sotilaallista toimintavapautta hyökätä naapurimaihin joutumatta sotaan koko läntistä maailmaa vastaan. Jonkin ajan kuluttua Venäjä hyvin todennäköisesti hyväksyisi uuden tilanteen, joka olisi nykyistä huomattavasti vakaampi. On siksi rauhan edun mukaista, että Suomi ja Ruotsi integroituisivat muiden länsimaiden kanssa myös sotilaallisesti.
Puheenvuoro ilmestyy samanaikaisesti Suomessa Lännen Median sanomalehdissä ja Ruotsissa Svenska Dagbladetissa.
Puheenvuoron kirjoittajat
Frank Belfrage
Suurlähettiläs, Ruotsin hallituksen kabinettisihteeri 2006–2014
Tomas Bertelman
Suurlähettiläs (Madrid, Riika, Varsova, Moskova). Kirjoitti hallituksen selvityksen Ruotsin kansainvälisestä puolustusyhteistyöstä 2014. Ruotsin sotatieteellisen akatemian (KKrVA) jäsen.
Yrsa Grüne
Journalisti, ulko- ja turvallisuuspoliikan kommentaattori. Pääkirjoituskirjoittaja Hufvudstadsbladetissa(HBL) 2009–2016; kolumnisti, HBL:n bloggaaja 2016–.
Hannu Himanen
Suurlähettiläs. Toiminut turvallisuuspolitiikan tehtävissä ulkoministeriössä 1980-luvulta; suurlähettiläs Jakartassa, Geneven YK-järjestöissä ja Moskovassa (2012–2016); turvallisuuspoliittinen kirjoittaja ja kommentoija.
Bo Hugemark
Eversti (evp), entinen sotahistoriallisen osaston päällikkö, Ruotsin Atlantti-seuran kunniapuheenjohtaja. Ruotsin sotatieteellisen akatemian (KKrVA) jäsen.
Jaakko Iloniemi
Suurlähettiläs, ministeri. Ulkoministeriössä 1965–1983, muun muassa suurlähettiläs Washingtonissa; sen jälkeen elinkeinoelämän tehtävissä ja EVA:n toimitusjohtaja (1990–2000). Turvallisuuspoliittinen kommentoija ja kirjoittaja.
Liisa Jaakonsaari
Europarlamentaarikko vuodesta 2009. Suomen Atlantti-seuran puheenjohtaja (2009–), sosialidemokraattien kansanedustaja (1979–2009), ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja (1999–2007), työministeri (1995–1999).
Diana Janse
Suurlähettiläs (Damaskus/Beirut, Tbilisi/Jerevan), virkavapaalla.
Pauli Järvenpää
Suurlähettiläs, valtiotieteen tohtori, vanhempi tutkija Tallinnassa sijaitsevassa tutkimuslaitoksessa International Centre for Defence and Security (ICDS). Puolustuspolitiikasta vastaava puolustusministeriön ylijohtaja (2002 –2010), Suomen suurlähettiläs Afganistanissa (2010–2013); Ruotsin sotatieteellisen akatemian (KkrVA) kutsuttu jäsen.
Johan Molander
Suurlähettiläs (Moskova, Helsinki), laaja kokemus aseidenriisunnasta.
Juha Pyykönen
Prikaatikenraali (evp), valtiotieteiden lisensiaatti. Puolustusvoimissa 1980–2015; kriisinhallinnan johtotehtävissä sekä EU:n että Naton päämajassa kolmella vuosikymmenellä.
Jukka Tarkka
Valtiotieteen tohtori. Julkaisee historiantutkimuksia ja kolumneja; kansanedustaja 1995–1999.
Katarina Tracz
Ruotsalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ajatushautomon Frivärldin johtaja.
Mike Winnerstig
Filosofian tohtori, Ruotsin sotatieteellisen akatemian (KKrVA) jäsen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti