Artikkeli Centrum Balticum-säätiön netissä julkaisemassa
Pulloposti-kolumnisarjassa 29.9.2016
Ahvenanmaan kansainoikeudellinen asema on rauhanromantiikalla
koristeltu kiiltokuva, joka vääristää historiallista todellisuutta. Aseettomaksi
moneen kertaan julistettu saariryhmä ei ole vapauttanut sodan taakasta. Aina
kun Itämerellä on sodittu, asevarustuksista riisuttu Ahvenanmaa on aseistettu
uudelleen.
Ahvenanmaan alkuperäinen demilitarisointi sovittiin
Pariisissa 1856 Krimin sodan päätteeksi. Ensimmäisen maailmansodan aikana
Venäjä alkoi linnoittaa sitä ja sen alueella toimi Ruotsin, Saksan ja Englannin
laivasto-osastoja.
Ahvenanmaan aseettomuus vahvistettiin 1921 Geneven
sopimuksella. Siinä kahdeksan Itämeren rantavaltiota, Englanti ja Italia
sopivat saariryhmän linnoittamattomuudesta ja puolueettomuudesta.
Talvisodan päätteeksi maaliskuussa 1940 solmittu rauhansopimus vaikeni Ahvenanmaasta. Seuraavana kesänä Neuvostoliitto vaati kuitenkin Suomelta sen linnakkeiden tuhoamista ja kahdenvälistä sopimusta saariryhmän asemasta.
Tällainen Ahvenanmaa-sopimus solmittiin lokakuussa 1940. Se
pakotti Suomen purkamaan linnoitteet ja lupaamaan, ettei se antaisi aluetta
muiden valtojen käyttöön. Siinä ei mainittu alueen puolueettomuutta.
Samaan aikaan kun Neuvostoliitto pakotti Suomen aloittamaan
Ahvenanmaan linnakkeiden tuhoamisen ja sopimusneuvottelut alueen
demilitarisoinnista, puna-armeijan ylimmät esikunnat luonnostelivat Saksaa,
Suomea tai Ruotsia tai niitä kaikkia vastaan aloitettavien sotien
hyökkäysoperaatioita.
Näiden suunnitelmien ensimmäisenä vaiheena oli Ahvenanmaan
valtaus. Suunnitelmat vahvistettiin pari kuukautta ennen kuin Suomi ja
Neuvostoliitto solmivat sopimuksen Ahvenmaan demilitarisoinnista.
Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Suomi ja Venäjä sopivat
1992 niiden välillä edelleen voimaan jäävistä sopimuksista. Tämä pöytäkirja
vahvistaa, että vielä tänäänkin pätee syksyn 1940 Ahvenanmaa-sopimus, jonka
rikkomista Neuvostoliitto valmisteli jo ennen sen voimaan astumista.
Neuvostoliiton lisäksi myös Saksa suunnitteli Ahvenanmaan
valtausta, mutta vasta toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Muutamat muutkin
valtiot ovat voineet kaavailla sellaisia operaatioita
Nykyisin Suomea sitovat Ahvenanmaan asiassa Geneven
monenkeskinen sopimus vuodelta 1921 ja Moskovan kahdenvälinen sopimus vuodelta 1940.
Molemmat velvoittavat alueen demilitarisointiin. Geneven sopimus vahvistaa
saariryhmän puolueettomuuden ja Suomen oikeudet alueeseen. Moskovan sopimus ei
mainitse niitä.
Jos saariryhmä joutuu hyökkäyksen kohteeksi, Suomen pitäisi Geneven
sopimuksen mukaan torjua hyökkäys ja ilmoittaa asiasta Kansainliitolle, jota
enää ei ole. Moskovan sopimus ei vaadi Suomelta mitään sellaisessa tilanteessa,
ja nyt tiedämme miksi. Jo sopimusta tehtäessä Moskovassa suunnitetiin hyökkäystä
Ahvenanmaalle.
Ahvenanmaan kansainoikeudellinen asema on vino. Geneven
sopimuksella ei enää ole takaajaa, ja Neuvostoliiton kanssa tehdyn sopimuksen
toisella osapuolella oli jo alun perin ketunhäntä kainalossa. Tässä asiassa
Suomi on kahden kesken Venäjän kanssa.
Itämeren alue on normalisoitunut. Baltian maat ovat
hankkineet takaisin itsenäisyytensä ja Suomi on vapautunut yya-velvoitteista. Tämä antaa mahdollisuuden Ahvenanmaan aseman
sopimuspohjan oikaisuun.
Se voisi tapahtua uudistamalla Geneven sopimus sen
alkuperäisten allekirjoittajien ja niitä nyt yhdistävän kansainvälisen yhteisön
kanssa. Emeritus-meppi Henrik Laxin ajatus Euroopan unionin asettumisesta
Ahvenanmaan demilitarisoinnin takaajaksi oli merkittävä avaus uuteen suuntaan.
Geneven sopimuksen virvoittaminen tekohengityksellä ei
kuitenkaan ratkaise perusongelmaa. On vaikea kuvitella, millaisten
historiatietojen ja minkä logiikan varassa on voinut syntyä nykyisin vallalla
oleva käsitys, että Ahvenanmaan demilitarisointi pelastaisi sen sotatoimien
kohteeksi joutumiselta, jos Itämerellä puhkeaa aseellinen kriisi. Silloin
kaikki alueella toimivat sotavoimat yrittävät ehtiä ensimmäisenä Ahvenanmaalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti