Kolumni 22.9.2016: Yhteinen uhka ja puolustus

Etelä-Suomen Sanomat 22.9.2016

Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyö on arvokas asia, varsinkin siksi, että suomalainen jahkailu estää vielä tehokkaamman ratkaisun. Mutta ei Ruotsinkaan kanssa ole ihan helppoa. Välillä on vaikea hahmottaa, missä pelilaudan ruudussa se oikein on, ja millä säännöillä pelataan. 

Ruotsalaiset puhuvat sotilaallisesta liittoutumattomuudesta vielä mahtipontisemmin kuin me. Samalla he kuitenkin pitävät tarjolla vuoden 2012 solidaarisuuslausumaansa. Sen mukaan Ruotsi ei jää passiiviseksi, jos toista EU-maata tai Pohjoismaata kohtaa katastrofi tai hyökkäys. Se siis on sotilaallisesti liittoutumaton maa, joka on sitoutunut osallistumaan kaikkiin kriiseihin, joihin sen lähialueen maat voivat joutua.

Ruotsalaiset tekivät uusimman Nato-raporttinsa herättämässä keskustekussa heitä yllättäneeseen havainnon. Jos Ruotsilla ja Suomella on yhteistä puolustusta, Ruotsi joutuisi puolustamaan Suomea.  Ajatus huipentui painajaismaiseen mielikuvaan ruotsalaisista sotilaista Suomen itärajan metsissä ja soilla.

Näyttää siis siltä, että ruotsalaisessa ajatusmaailmassa kysymykseen tulee vain sellainen puolustusyhteistyö, jossa ei sitouduta toisen sopijapuolen puolustukseen. Mutta niinhän se on. Ruotsin nykyisen puolustusratkaisun luomissa oloissa on vähän vaikea hahmottaa, mistä tulisivat ne ruotsalaiset korpisoturit, jotka Ruotsi voisi lähettää Kainuun saloille puolustamaan liittokumppaniaan.

                                            x                    x                    x

Suomi on Ruotsin puolustukselle samalla tavalla ratkaisevan tärkeä kuin Ruotsi Suomelle. Ne ovat riippuvaisia toisistaan, olipa niillä keskenään puolustusliitto tai ei, olivatpa ne Naton jäseniä tai liittoutumattomia, ja vaikka puolustusta ei olisi koskaan harjoiteltu yhdessä.

Ruotsin ja Suomen yhteinen turvallisuusintressi on se, että Itämeren tilanne ei ainakaan huonone. Sen varmistamiseksi niiden kannattaa tukea Natoa niin paljon kuin sielu sietää. Kun puhutaan Ruotsin ja Suomen yhteisestä puolustuksesta, ei puhuta Kainuun korvista eikä Skånen ranta-aukeista. Silloin puhutaan Ahvenanmaasta.

Riippumatta naapurusten puolustusratkaisuista, Ahvenanmaan turvallisuuden varmistaminen on Ruotsille vähintään yhtä tärkeää kuin Suomelle. Jos vieras voima pureutuu Ahvenanmaalle, se hallitsee pohjoista Itämerta, pystyy rajoittamaan merkittävästi Suomen yhteyksiä länteen ja sille aukeaa syväväylä Tukholman keskustaan. Koska turvallisuusuhka on yhteinen, puolustuksenkin täytyy olla.

                                            x                    x                    x

Ahvenmaa on viimeksi kuluneiden 150 vuoden aikaan julistettu kolme kertaa demilitarisoiduksi ja puolueettomaksi. Paitsi että tuorein ja nykyrakenteissa merkittävin Ahvenanma-sopimus lokakuulta 1940 Suomen ja Neuvostoliiton välillä ei mainitse alueen puolueettomuutta. Ja nyt tiedämme miksi.

Jo ennen tämän sopimuksen solmimista neuvostojohto oli syyskuussa 1940 hyväksynyt Itämeren alueen sotasuunnitelmansa, jotka kaikki alkoivat Ahvenanmaan miehityksellä. Tämä Ahvenanmaan demiltarisointisopimus on siis sillä tavalla erityinen, että toisella sen allekirjoittajalla oli alun perin ketunhäntä kainalossa.

Demilitarisoitu Ahvenanmaa remilitarisoitui molempien 1900-luvun maailmansotien aikana. On vaikea kuvitella, millaisten historiatietojen ja minkä logiikan varassa on voinut syntyä yhä vieläkin esiintyvä uskomus siihen, että Ahvenanmaan demilitarisointi voisi pelastaa sen sotatoimialueeksi joutumiselta, vaikka aseet puhuisivat muualla Itämerenalueella. Se ei ole ennekään pelastanut.

Jos Itämerellä nyt vallitseva jännitys uhkaa puhjeta aseelliseksi kriisiksi, kaikki alueella toimivat asevoimat yrittävät ehtiä ensimmäisenä Ahvenanmaalle. Sen demilitarisointi helpottaa hyökkäystä ja vaikeuttaa puolustusta.