Demokratian kruununjalokivi

Torstain, 27.1.2022 A-Talk-keskustelu herätti kommentteja.

Nato-kansanäänestyksen kommentointi osoitti kansanedustajien ja heidän eduskuntaryhmiensä kyvyttömyyden ymmärtää omaa valtakirjaansa. He jos ketkä edustavat kansan mielipidettä. Heidän taustanaan on perustuslain lähes vuosisatainen määritelmä kansanedustajan tehtävistä. Älkää hyvät ihmiset antako jonkin satunnaisen kansanäänestyshöpötyksen tuhota tätä demokratian kruununjalokiveä.

Toinen kummastuksen kohde oli näidenkin keskustelujen rivien välissä kaiken aikaa näkyvä päähänpinttymä, että Nato-jäsenyysprojektin käynnistäminen olisi mahdollista vain silloin, kun olisi takuut siitä että, että se voisi toteutua ilman Venäjän kiukuista reaktiota. Jos tämä on Nato-optioksi sanotun kummajaisen toteuttamiseen ehto, se tarkoittaa, että kiitos, ja hyvästi Natolle. Meillä on nyt vaan sellainen naapuri. Nato-ratkaisu on sijoitettava tähän raamiin.

Suomi tekee, mitä se arvioi omaksi edukseen, Venäjä arvioi, mitä tämä merkitsee sen edun kannalta, ja Suomi sietää sen rektion. Turvallisuus maksaa sen, minkä se maksaa, ja se on vaan siedettävä. Siitä on tähän asti selvitty, ja nytkin selvitään, kunhan pidetään pää kylmänä.

Aluevaalin merkitys

Ennen kuin turvallisuuspolitiikan innokas harrastaja uuvahtaa aluevaalien tulosvalvojaisiin annettuja ääniä on tiedossa vähän yli 80 prosenttia. Tällainen olento seuraa tilannetta lähinnä siltä kannalta, mitä nyt näkyvät puolueiden voimasuhteet voisivat ehkä merkitä vuoden päästä odottaviin eduskuntavaaleihin ja niistä seuraavaiin hallituskuvioihin.

Annettuja ääniä on tiedossa vähän yli 80 prosenttia. Tämän jakauman toteutuminen lopullisessa vaalituloksessa voisi merkitä perinteisten suomalaiskansallisten demokraattisten puolueiden historiallista voittoa. Sillä voi olla aluepolitiikkaa laajempaa merkitystä.

Kokoomus, demarit ja keskusta ovat kantaneet päävastuun Suomen selviämisestä toisen maailmansodan ja kylmän sodan ahdingosta. Näiden puolueiden yhteistoiminta on ollut länsimaista demokratiaa parhaimmillaan.

Aluevaalien tulos voi heijastaa tämän suuntauksen jatkumista hallituspolitiikassa lähivuosi, turvallisuuspolitiikan kylmäpäistä, Suomen etuun keskittyvää linjanvalintaa. Aluevaalitulos voi olla rohkaiseva etiäinen Nato-keskustelun lopputuloksesta.

Ehkä historiallienen hetki

Myöhäisiltaan 20.1.2022 mennessä näyttää siltä, että Suomen turvallisuuspolitiikan korkeimman tason lähiaikoina julkistetut kontaktit Naton ja Yhdysvaltain ylimpään johtoon näyttävät niin merkittäviltä, että niillä saattaa olla historiallista merkitystä. Tai niin ainakin toivon. Jos Nato-asiaa ei käynnistetä nyt, se pitää unohtaa ehkä pitkäksi aikaa. Suomi on silla hilkulla, että joudumme kategoriaan kriisiin joutuneet valtiot, ja sellaisia Nato ei voi hyväksyä jäsenekseen. Historian hyvät voimat, jos niitä on olemassa, auttakoot meitä tämän ratkaisun hetkellä.    

Pääministerin uskottavuus

Pääministeri sanoo ensin Suomen pitävän ehdottomasti kiinni oikeudestaan päättää turvallisuuspolitiikastaan ja liittyä Naton. Ja sitten hän sanoo, että Natoon liittyminen hänen hallituskaudellaan on epätodennäköistä.

Säilyttääkseen uskottavuutensa pääministeri Sanna Marinilla ei ole muuta  mahdollisuutta kuin erota heti.  

ONKO NATO-RATKAISULLE OIKOTIETÄ?

Etelä-Suomen Sanomat 20.1.2022

Nato-keskustelua seuratessani muistiin alkoi pätkittäin palautua Kultarannan keskusteluissa juhannusviikolla 2018 syntynyt nopea tilanne.

Silloin turvallisuuspolitiikan ykkösketjulaisten paneelikeskustelu haki Euroopan unionin kehityssuuntia. Asiantuntija toisensa jälkeen ihmetteli, miksi lupaavassa kehitysvaiheessa silloin olleen EU:n puolustusulottuvuuden sotilaallinen yhteistyö ei ottanut sujuakseen. Keskustelun siirryttyä paneelin ja yleisön väliseksi sain puheenvuoron, ja kysyin, miksi EU ei voisi liittyä Natoon järjestöjäseneksi.

Myönsin, että ehdotukseni ei olisi järjestöjuristerian kannalta mikään pikkujuttu, sillä kummankin organisaatiojätin byrokratia on raskas. Mutta jos olosuhteet näyttävät vaativan muutosta, byrokraattiset säädökset pitää vaan muokata niin, että voidaan toimia järkevästi.

Hämmentynyt hiljaisuus laskeutui hetkeksi kokoustelttaan. Sitten keskustelun taitava johdattelija määräsi kaikki panelistit sanomaan edes jotakin.

EU:n komission silloinen varapuheenjohtaja Jyrki Katainen kertoi, että EU:n ja Naton yhteistyökohteista oli yli 70 kohdan lista, mutta myönsi, että minun ehdotukseni selventäisi tilannetta. Pääministeri Juha Sipilä ei pitänyt yhdentymistä tarpeellisena, sillä EU-Nato-yhteistyö toimi muutenkin ihan hyvin. Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen kaavaili, että ehdotukseni olisi ehkä Upille sopiva tutkimuksen kohde, mutta uumoili, että idean toteuttaminen vaatisi Naton perussopimuksen tarkastelua. Helsingin Sanomain Lontoon-kirjeenvaihtaja Annamari Sipilä hehkutti, että ehdotukseni olisi ratkaisu Suomen Nato-jäsenyyteen.

Keskustelun jälkeen kokousteltan käytävillä hälisevä väki tenttasi minulta perusteita. Kultaranta-keskustelujen isäntä presidentti Sauli Niinistö kävi kertomassa esittäneensä kauan sitten julkisesti saman kysymyksen kuin minä nyt. Hänen summittaisesti mainitsema aikamääre tuntui viittaavan siihen, että tämä olisi liittynyt presidentinvaaliin 2006.

Järjestöjuristerian tasolla tällainen liitos voi tuntua yksinkertaiselta paperiharjoitukselta. Reaalipolitiikan tasolla se olisi monitahoinen ongelma Pohjois-Atlantin sopimukseen viidennen artiklan tulkinnassa. Mikä olisi esimerkiksi Montenegron kaltaisen valtion intressi tukea kaukaista Suomea, jos se taas joutuu konkreettisiin vaikeuksiin hankalan suurvaltanaapurinsa kanssa? Ja mikä olisi Suomen tarve tukea etäistä pikkuvaltiota sen paikallisissa ongelmissa? Ehdotukseni herättäisi siis täsmälleen saman kysymyksen kuin minkä tahansa valtion pyrkimys suoraan Naton jäseneksi.

Ongelman ohitusta voitaisiin ehkä yrittää Naton ulkopuolisten EU-maiden osalta poistamalla Lissabonin sopimuksen 42/7- kohtaan sijoitettu kummallinen rajaus ”tietyistä jäsenmaista”. Se jättää sotilaallisesti liittoutumattomat EU-maat unionin muille jäseniilleen varmistaman turvatakuun ulkopuolelle.

Silloin Suomi saisi EU:n kautta Naton turvatakuun, mutta se ei riitä, sillä tällaisen takuun antajien joukosta puuttuisi Yhdysvallat. Siksi EU:n liittyminen Naton järjestöjäseneksi ei täyttäisi Suomen turvallisuusvajetta. Sen täyttäisi vain Suomen liittyminen Naton jäseneksi.

Pääministeri profiloituu

Olipa hienoa kuulla tänä iltana TV 3: kympin uutisissa pääministerin lausuma Ukraina-kriisin tilanteesta. Se oli kirkas ilmoitus siitä, että Venäjän hyökkäilevä asenne länsirajoillaan vaatii EU:lta tiukkoja vastatoimia. Se näytti koskevan kaikkea tämän suuntaista aggressiivisuutta, yhtä hyvin Ukrainaa kuin Suomea ja Ruotsia kohtaan. Nato on jo osoittanut tätä asennetta, ja olisi todella arvokasta, että EU ilmoittautuisi tähän puolustusrintamaan. Sanna Marin näyttää olevan aika lailla  erilainen demari kuin jotkut hänen edeltäjänsä puolueen näkyvimmässä johdossa.

Joku järki olisi sentään suotavaa

MTV:n uutisia odotellessa iski tajuntaan perussuomalaisten vaalimainos, joka sisälsi sen mielenkiintoisen faktaksi väitetyn sisällön, että perussuomalaisten äänestäminen paikallisvaaleissa pelastaa Suomen bensan hinnan jatkuvalta nousulta. Hei, joku järki olisi sentään suotavaa vaalikiimassakin, jopa perussuomalaisilta.

Aina vaan Ahvenanmaa

Oli aika kummallinen kokemus seurata tänä iltana TV-ykkösen A-studiota Itämeren tilanteesta ja Suomen asemasta. Ulkoministeriön ja Maanpuolustuskorkeakoulun edustajat hehkuttivat virkavelvollisuuden pakosta Ahvenanmaan puolueettomuuden ja aseettomuuden autuaallisuutta. Sata vuotta vanhan sopimuksen kehumiseen saisi mielellään liittyä myös tieto sen keskeisestä sisällöstä.

 Sen seitsemännen artiklan toisessa kohdassa todetaan: ”Jos Ahvenanmaan saaria taikka niiden kautta Suomen mannermaata vastaan suunnattu äkillinen hyökkäys saattaisi vyöhykkeen puolueettomuuden vaaran, on Suomen ryhdyttävä vyöhykkeellä tarpeellisiin toimenpiteisiin hyökkääjän pysäyttämiseksi tai torjumiseksi. […] Suomen on heti ilmoitettava tämä neuvostolle.”

 

Näin tapahtui toisen maailmansodan aikana. Suomi miehitti oman maakuntansa ja asevoimin varmisti sen koskemattomuuden. Ahvenanmaa ei ollut aseeton eikä puolueeton. Genevessä ei vaan ollut puhelinnumeroa tai virastoa, josta olisi voitu saada kuittaus tämän Kansainliitolle lähetetyn ilmoituksen saapumisesta.

 

Suomen oikeus ja velvollisuus Ahvenanmaan aseelliseen puolustukseen ei perustu joidenkin muiden valtioiden tekemään hurskaaseen sopimukseen vaan siihen kansainoikeuden perusfaktaan, että suvereeni valtio puolustaa omaa valtioaluettaan. Ahvenanmaa kuuluu Suomen valtioalueeseen. Piste.  

Tilannearvio

Viime päivien uutisanti näyttäisi viittaavan siihen suuntaan, että Ukraina on Putinin hallinnolle kaikkein tärkein asia. Suomi ja Ruotsi saavat hoitaa asiansa, kuten parhaiten taitavat. Niiden asema on luisunut Venäjän vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolelle jo ajat sitten. Kun Moskova hurskaasti todistaa, että Nato-jäsenyyden hakeminen on Suomen ja Ruotsin oma asia, niin mitäpä jos Suomi ja ehkä sen jälkeen Ruotsikin toimisivat niille tarjotun mahdollisuuden mukaisesti. Ukraina on niin keskeinen asia Venäjälle, että Skandinaviassa jo ajat sitten toteutunut länsisuuntaus ei ole Venäjän keskeinen ongelma, sillä se ei enää mahda mitään sille, ainakaan Suomen osalta. Muilta osilta se on ruotsalaisten asia. He ovat sentään olleet Yhdysvaltain salaisessa suojeluksessa koko kylmän sodan ajaja ovat ilmeisesti edelleen. Kehtaavatko he tässä tilanteessa poseerata kuin olisivat liittouumattomia?

Missä asemassa ollaan?

Tämän päivän uutisanti näyttäisi viittaavan siihen suuntaan, että Ukraina on Putinin hallinnolle kaikkein tärkein asia. Suomi ja Ruotsi saavat hoitaa asiansa, kuten parhaiten taitavat. Niiden asema on luisunut Venäjän vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolelle jo ajat sitten. Kun Moskova hurskaasti todistaa, että Nato-jäsenyyden hakeminen on Suomen ja Ruotsin oma asia, niin mitäpä jos Suomi ja ehkä sen jälkeen Ruotsikin toimisivat niille tarjotun mahdollisuuden mukaisesti. Ukraina on niin keskeinen asia Venäjälle, että Skandinaviassa jo ajat sitten toteutunut länsisuuntaus ei ole Venäjän keskeinen ongelma, sillä se ei enää mahda mitään sille, ainakaan Suomen osalta. Muilta osilta se on ruotsalaisten asia. He ovat sentään olleet Yhdysvaltain salaisessa suojeluksessa koko kylmän sodan ajaja ovat ilmeisesti edelleen. Kehtaavatko he tässä tilanteessa poseerata kuin olisivat liittouumattomia?

Stalinin ja Hitlerin taakka Euroopalle

Vladimir Putin etsii Adolf Hitlerin veroista kumppania, jonka kanssa voisi sopia Euroopan etupiireistä. Josif Stalinilla oli aikanaan kuuliaiset apulaiset Vjatseslav Molotov ja Joachim von Ribbentrop, jotka elokuussa 1939 toteuttivat diktaattorien tahdon, ja repäisivät Euroopan rikki ainakin Helsingin Ety-kokoukseen asti 1975 asti. Suomi vapautui tästä taakasta lopullisesti presidentti Mauno Koiviston yksipuolisella tulkinnallaan Pariisin rauhansopimuksesta ja yya-sopimuksesta 1990. Tätä historiaa Putin yrittää nyt kumota. Nykyajasta ei vaan tunnu löytyvän Hitlerin veroista sopimuskumppania.

ETUPIIRI EI OLE SOPIMUSASIA

Jos joku ilmoittaa jonkun alueen etupiirikseen, niin se sitten on. Se nyt vielä puuttuisi, että jonkun pitäisi tämä hyväksyä ennen kuin se astuu voimaan. Suomi oli NEUVOSTOLIITON etupiirissä, koska oli olemassa Pariisin rauhansopimus ja yya-sopimus. Nyt ei ole Neuvostoliittoa eikä yya-sopimusta.

NEUVOSTOLIITON etupiirin raukesi siihen, että presidentti Mauno Koivisto ilmoitti syksyllä 1990 Pariisiin rauhansopimuksen Suomea koskevat sotilaalliset ja poliittiset artiklat vanhentuneiksi ja siksi rauenneiksi. Kun Neuvostoliitto yritti kiistää tämän, Suoimi torjui sen ja ilmoitti aikovansa pitää yllä tarpeellista puolustusvoimaa Neuvostoliitolta kysymättä. Suomi ei sen jälkeen enää ole myöskään VENÄJÄN etupiirissä.

Sen jälkeen Suomi on kehittänyt Venäjään nähden ylivoimaisen hyvinvointivaltion, Länsi-eurooppalaisen identiteetin, uskottavan alueellisen puolustuskyvyn ja puolustusyhteistyökyvyn Nato-maiden kanssa. Venäjällä ei ole sananvaltaa Suomen kansallisen olemassaolon ja puolustuksen perusteisiin. Jos se päättää loukata niitä, se joutuu kohtaamaan Suomen konkreettisen puolustuskyvyn, joka on Venäjän alueellisten intressien kannalta merkittävä, vaikka eurooppalaisesti ja globaalisti vähäinen.  

NIMIKKEN SANOMA

Sitä vaan ihmettelen, että media Hesarista Yleen ei pysty tuottamaan sanaa Nato ilman lisänimikettä SOTILASLIITTO Nato. Nimike EU käy kyllä sinällään, ilman lisätäsmennystä LÄNSI-EUROOPN TALOUSYHTEISÖ EU. Samoin nimike Yhdysvallat on OK, ja täsmennys KAPITALISMIN JOHTOVALTIO Yhdysvallat on tarpeeton. Niinpä ei ole näkynyt myöskään nimikettä SOTILASDIKTATUURI Venäjä.

Pelottaa

Tämän illan uutisanti herättää sen kauhistuttavan kysymyksen, että onko yksi Suomen monista turvallisuusriskeistä meidän ulkomisterimme. Hän ilmoitti, että ei ole ilmennyt uusia asioita, jotka aiheuttaisivat tarvetta muuttaa sitä turvallisuusarviota, joka oli vallalla alkusyksyllä 2020. Missä maailmassa hän oikein elää?  Pelottavin vastaus tähän hypoteettiseen kysymykseen taitaa olla, että hän elää edelleen nuoruutensa vihreissä unelmissa. Pelottava näkymä tässä julmassa maailmassa.

Turvallisuuspolitiikka on vaativa laji

Meillä on aika kummallinen puolustusministeri. Yhdessä uutisklipissä hän selittää, miten tärkeää on, että Nato pitää oven auki uusille jäsenille. Ja viereisen nurkan takana hän todistaa, että hän ainakaan ei kannata Natoon liittymistä. Nykyisessä turvallisuustilanteessa tällainen puolustusministeri on kansallinen turvallisuusriski. Tilanteen ehkä pelastaisi, jos hän tulisi lopultakin järkiinsä, ja kertoisi ymmärtävänsä, että nyt jos koskaan on oikea aika liittyä Natoon, sillä hetken perästä ovet voivat olla kiinni. Turvallisuuspolitiikka on vaativa laji. Siinä ei pärjätä kotoisella tunteilulla.

Kaksi sanaa

Pääministerin korona-kauheuksien seassa tarjoama Nato-lausuma kannattaa pistää muistiin. Hän sanoi, että liittoutumisesta päättää Suomi, eikä kukaan muu ja ”siitä ei ole kahta sanaa.” Hän on Niinistön linjassa, kuten oli HX-projektissa. Tämä herättää myönteisiä odotuksia.

Nato-keskustelu on vaikea laji

 Radion Ykkösaamun kansanedustajaraadin keskustelu Nato-kysymyksestä oli vanhan junnausta. Keskusta näyttää elävän edelleen perussuomettuneessa hämärässä. Kaikki keskustelijat antoivat väärän todistuksen selontekojen Nato-lausumista. He suorastaan jankuttivat, että selonteko ei suosittele jäsenyyttä. Päinvastoin: se ”säilyttää mahdollisuuden liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä.”

Sekava ja monisanainen selittelyhenkinen keskustelu terästyi lopussa harvinaisen kirkkaaksi ja yksimieliseksi ajatukseksi kansalaismielipiteen vaikutuksesta poliittiseen päätöksentekoon. Se vaikuttaa eduskunnan päätöksiin puolueiden kautta. Kansanäänestystä ei tarvita.

Anteeksi, mitä

On melkoista tuskaa seurata, kun ministereiksi päätyneet turvallisuusasioiden noviisit joutuvat ponnistamaan itsestään ulos jotakin esimerkiksi Nato-jäsenyydestä.

Keskustan puheenjohtaja, valtiovarainministeri Annika Saarikko kertoo tietävänsä, että ”turvallisuus rakentuu taidosta ymmärtää maailman muutoksia sekä viisaudesta määrittää siinä oma johdonmukainen politiikkansa.” Tekstissä näyttää lukevan, että nyt jos koskaan on oikea hetki selvittää Nato-jäsenyyden tehokkuus Suomen puolustuksen lisänä. Toivonpa totisesti, että keskusta on äkkiä kääntänyt kelkkansa näin komeasti.

Eurooppa-ministeri Tytti Tuppurainen loihe lausumaan, että ei ole visasta eikä ulkopoliittisen linjan mukaista ”ryhtyä spekuloimaan toimilla, jotka riippuisiviat joistakin tilanteesta.” Anteeksi, mitä? Ministeri näyttää ottavan etäisyyttä ulko- ja puolustuspoliittisten selontekojen Nato-lausumasta, jonka mukaan ”ratkaisuja tarkastellaan aina reaaliajassa kansainvälisen turvallisuusympäristön muutokset huomioiden.” Onneksi Tuppurainen ei ole ulko- tai puolustusministeri.

EDUSKUNNALLA ON RATKAISUN AVAIN

Etelä-Suomen Sanomat 6.1.2022

Yleisradion joulun jälkeen esittämä ohjelmakokonaisuus kylmän sodan Suomesta oli historiallisesti merkittävä tapahtuma. Se oli hieno sarja, joka näytti suomettumisen nolon todellisuuden. Se viihdytti ja vakuutti.

Mukana oli myös lohduttavaa hyssyttelyä: ruma reissu, mutta tulipahan tehtyä, ohi on. Mutta kun se ei ole ohi. Nyt vasta lähestytään sitä vaihetta, että suomettuminen jää ehkä historian hämärään. Tai ei sittenkään. Jännittävää.

Olen seurannut Nato-keskustelua parin vuosikymmenen ajan ja osallistunut siihen. Sitä hallitsi viime vuoden lopuille asti surkea jäännössuometus. Putinin pelko esti järjen käytön.

Presidentti Tarja Halosen opin mukaan piti paheksua sotilasliitto Naton röyhkeää uhkaa rauhatahtoista Venäjää kohtaan. Piti unohtaa, että Nato ei ole hyökännyt mihinkään.

Piti vaieta siitä, että kylmän sodan jälkeen Venäjä on kaapannut neljältä naapuriltaan seitsemän aluetta: Transnistria, Tšetšenia, Abhasia, Etelä-Ossetia, Krim, Donetsk, Luhansk. Muutama niistä kuluu jo Venäjä valtioalueeseen.

Venäjän uusi yritys laajentaa etupiiriään länteen näyttää herättäneen suomalaiset karuun todellisuuteen. Suomi aloitti varautumisen tähän uhkaan jo syksyllä 2020 julkaistun ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon Nato-lausumalla, joka toistettiin viime syksyn puolustusselonteossa.

Sen ilmaukset kansallisesta liikkumatilasta, valintamahdollisuuksista ja Nato-jäsenyydestä olivat suoraa tekstiä silolausekkeilla keikistelyn jälkeen. Viime kevään ja syksyn aikana vain presidentti Sauli Niinistö uskalsi käsitellä niitä julkiesti.

Venäjän presidentti Vladimir Putin uudisti vuodenvaihteessa vaatimuksen etupiirinsä laajentamisesta, Niinistö torjui hänet toistamalla uuden vuoden puheessaan selontekojen periaatteet.

Se sähköisti Suomen poliittisen kentän, mutta luultavasti myös Venäjän vallan käytävät. Siellä huomattiin, että maito oli kaatunut Kremlin lattialle. Tuloksena voi olla juuri se asia, jonka Putin yritti osoittaa mahdottomaksi.

Suomen poliittisessa kentässä Putinin uho närkästytti. Liika on sentään liikaa. Pääministeri Sanna Marin kommentoi tilanneetta tyynesti selontekojen tekstillä. Rivien välistä oli ehkä myös henkilökohtaista paheksuntaa siitä, että naapurin presidentti yritti rajoittaa Suomen pääministerin toimintavaputta.

Samanlaista liikehdintää näyttää syntyneen muidenkin eduskuntapuolueiden johtoportaissa. Tämän prosessin lopputulema ratkaisee Nato-asian. Kaikissa ajateltavissa olevissa vaihtoehdoissa Nato-jäsenyys ratkeaa viime kädessä eduskunnassa. Jokainen kansanedustaja joutuu vastaamaan isoon kysymykseen: jaa tai ei.

Suurimpien eduskuntapuolueiden johtajilla on nyt raskas vastuu. Näyttää siltä, että heistä moni on ymmärtänyt asemansa. Toivotan heille voimaa ja paineensietokykyä.