AVENANMAAN OUTO ASEMA

 Etelä-Suomen Sanomat 28.10.2021

Presidentti Sauli Niinistöllä oli vaativa tehtävä avatessaan viime viikolla seminaarin, joka juhli sata vuotta siten Genevessä solmittua sopimusta Ahvenanmaan linnoittamattomuudesta ja puolueettomuudesta. Piti välttää mahtipontiset ylisanat asiassa, joka on vähintään kimurantti.

Presidentti puhui kansainvälisestä yhteistyöstä, diplomatiasta, luottamuksesta, avoimuudesta, kansainvälisestä oikeudesta ja säännöistä. Hän väisti taitavasti useimmat tavanomaiset fraasit Itämeren rauhan takaavasta Ahvenanmaa-sopimuksesta.

X X X

Ahvenanmaa-sopimuksen rooli Itämeren alueen turvallisuushistoriassa opastaa puhumaan varovaisesti aseettomuudesta ja puolueettomuudesta. Sen ensimmäinen artikla viittaa 1850-luvulla käydyn Krimin sodan päättäneen rauhansopimuksen liitteeseen.

Siinä Venäjän keisari sitoutui ”olemaan linnoittamatta Ahvenanmaan saariksi nimitettyä Suomen saariston osaa”. Tämä ei estänyt Venäjän asevoimien toimintaa Ahvenanmaalla. Se oli linnoittamaton, mutta ei aseeton eikä puolueeton. Sata vuotta sitten tehty Ahvenanmaa-sopimus perustuu tähän 1850-luvulta periytyvään historialliseen jatkumoon.

Aina kun Itämerellä on ollut sotilaallista jännitettä, Ahvenanmaalla on ollut suomalaista tai vierasta asevoimaa. Sata vuotta siten tehty sopimus alueen linnoittamattomuudesta ja puolueettomuudesta ei ole muuttanut tätä tilannetta.

Toisen maailmansodan aikana siellä oli Suomen puolustusvoimien joukkoja varmistamassa, että saaret pysyvät Suomen hallinnassa. Ahvenanmaa ei ollut aseeton eikä puolueeton.

Suomen toiminta perustui Ahvenanmaa-sopimuksen seitsemännen artiklan toiseen kohtaan: ”Jos Ahvenanmaan saaria taikka niiden kautta Suomen mannermaata vastaan suunnattu äkillinen hyökkäys saataisi vyöhykkeen puolueettomuuden vaaran, on Suomen ryhdyttävä vyöhykkeellä tarpeellisiin toimenpiteisiin hyökkääjän pysäyttämiseksi tai torjumiseksi.”

Talvisodan alkaessa Suomi yritti ilmoittaa Kansainliitolle sopimuksen mukaisista toimistaan Ahvenanmaan puolustamiseksi, mutta Genevessä ei ollut viestin vastaanottajaa.

X X X

Maarianhaminassa toimivan Venäjän konsulaatin rakenteessa on ruma jäänne Stalinin ja Molotovin ajoilta. Moskovassa Suomelle 1940 saneltu sopimus antoi Neuvostoliitolle oikeuden pitää sotilaallisia tarkkailijoita Ahvenanmaalla valvomassa, että alueen miehitys olisi sille helppoa. Tämä oikeus on siirtynyt Venäjälle 1992.

Vaikka Suomi kuinka hehkuttaisi Ahvenanmaan puolueettomuutta, konsulaatin herttaisella kulissilla naamioitu Venäjän sotilaallinen läsnäolo Ahvenanmaalla kytkee sen supervallan sotilaalliseen rakenteeseen. Se ei sovi puolueettomuuden profiiliin.

Toivottavasti Ahvenanmaa-sopimuksen satavuotisjuhlinta ei hämärtänyt sitä tosiasiaa, että Suomi puolustaa koko valtioaluettaan – Ahvenanmaa mukaa lukien - kaikkea aseellista toimintaa vastaan. Siinä tilanteessa Suomi ei olisi aseeton eikä puolueeton, joten Ahvenanmaakaan ei voisi olla.

PESÄNJAKAJAJIEN JAKOJÄÄNNÖS

Etelä-Suomen Sanomat 14.10.2021

Neljäkymmentä vuotta sitten ilmestyi Helsingin Sanomain poliittisten toimittajien salanimen suojissa kirjoittama pamfletti Tamminiemen pesänjakajat. Se kertoi eliitin valtataistelusta ja arvuutteli, kuka olisi Urho Kekkosen jälkeen seuraava presidentti, ja kuka kuninkaantekijä.

Artikkelikokoelma perustui toimittajille leipätyön ohessa kertyneeseen sisäpiirin tietoon. Vakiintuneen tavan mukaan sitä kaikkea ei olisi saanut julkaista, vaan olisi pitänyt osoittaa hienotunteisuutta ylipitkän presidenttikauden musertamaa Kekkosta kohtaan. Pamfletin sävy oli ironinen ja satiirinen. Se oli skandaali ja myyntimenestys lähinnä näistä tyyliopillisista syistä.

Tamminiemen pesänjakajien aikansa julkkisten silmille heittämät mojovat ilkeydet olivat enimmäkseen harmittomia päivänperhosia. Niissä ei näkynyt historiallista tiivistymää kummallisen presidenttipelin synnyn syistä, eikä varsinkaan siitä, miten siitä umpikujasta olisi pitänyt irtautua. Se olisi ollut journalistinen sankaritarina. Tamminimen pesänjakajat jäi ajanvietelukemistojen myyntimenestykseksi.

Kuluneiden vuosikymmenien aikana monin muinkin tavoin kunnostautuneet pamfletin toimittajat ryhdistäytyivät tänä syksynä muistelemaan tähtihetkiään 1980-luvun alkuvaiheissa. Heidän kehittämänsä jälkiarviot tuottivat yllättävän vähän historiallisesti uuttaa tietoa tai arvioita tämän huikean mediadraaman tosiasiallisesta ytimestä.

Tamminiemen pesänjakajat-pamfletin todistelu kohteidensa kelvottomuudesta paljastaa, että aikansa rohkeina toisinajattelijoina esiintyneiden toimittajien pohjavire oli vanhakantaisesti suomettunut.

Vakavin heidän esittämistään syytöksistä Kekkosen seuraajaksi pyrkineitä kohtaan oli se, että presidenttiehdokkaaksi pyrkijät halusivat vastoin Neuvostoliiton tahtoa lisätä Suomen liikkumatilaa. Kirjoittajien perusasenteen mukaan Neuvostoliiton Suomessa kaappaamaa poliittista käskyvaltaa ei olisi saanut uhmata.

Neuvostoliiton tavoitteiden torjuminen oli Tamminiemen pesänjakajien mukaan epärealistista ja vaarallista haihattelua. Toimittajien satiiriseksi ilotteluksi tarkoittamansa kirjanen edusti sitä Paasikiven linjan karkeaa väärintulkintaa, jonka mukaan tosiasioiden tunnustaminen tarkoittaa, että aina pitää tehdä niin kuin Kreml tahtoo.

Pamfletistien odotuksena oli, että tehtiinpä mitä tahansa, loppujen lopuksi Ahti Karjalaisesta tulisi kuitenkin presidentti. He alistuivat siihen, että tulevaisuus toistaisi menneisyyttä. He eivät olleen uuden ajan airuita.

Sitä olivat esimerkiksi Evan puheenjohtaja Mika Tiivola ja sen toimitusjohtaja Max Jakobson, jota Tamminiemen pesänjakajat hauskasti irvailee.

Tiivolan ja Jakobsonin arviossa Kremlin ohjaukseen alistunut Karjalainen olisi ollut Suomelle vaarallinen presidentti. He eivät kuitenkaan hyökännet henkilökohtaisesti hänen kimppuunsa, vaan ilmaisivat ajatuksensa sarkastisen älykkäästi. Heidän sanomansa oli, että opastusta presidentinvaaliin ei voi kysyä Moskovasta, vaan kannattaa antaa suomalaisten päättää vapaasti.

Törkeyden nimikkeet

Ranskan katolisen kirkon pedofiliaskandaalin julkistaminen järkytti. Kuka ihmeessä on keksinyt sanosa hyväksikäytöksi sitä, että pappi tai kuka tahansa raiskaa lapsen. Mitä hyvää siinä on? Törkeän todellisuuden kannalta kirkollisessa pedofiliassa on kysymys hengelliseen ylivalta-asemaan perustuvasta puolustuskyvyttömän ihmisen nöyryyttävästä pahoinpitelystä. Eikä tämä todellakaan koske vain Ranskan katolista kirkkoa ja sen pappeja. Myös maallisessa elämänympäristössä tapahtuvaa lapsiin ja nuoriin kohdistuvaa törkeyttä määritteleviä teon nimikkeitä kannattaisi kehittää teon todellista luonnetta kuvaavaan suuntaan.