KONSERTILLA ON MONTA ILMETTÄ

Etelä-Suomen Sanomat 29.10.2020

Kuului 1950-luvun loppupuolen kulttuuriperinteisiin, että Helsingin sinfoniaorkesterit järjestivät ennen juhannusta Sibelius-viikon. Peräkkäisinä iltoina seitsemän sinfoniaa ja viulukonsertto. Se oli sen ajan soittajistoille kova paikka ja yleisölle suurta juhlaa.

Ajan perinteisiin kuului myös, että kesäkuun ensimmäisenä perhe ja tavarat lastattiin autoon ja mentiin maalle saareen. Harmitti vietävästi, kun en päässyt kuulemaan Sibeliusta kerrankin tuutin täydeltä.

Varhaisesta nuoruudesta jäänyt puutos sai täyttymyksensä tänä syksynä Lahdessa, ja se oli upea elämys. Sibeliustalon residenssiorkesteri Sinfonia Lahti soi mehevämmin kuin koskaan. Sen muusikoilla on hallussaan mystinen salaisuus, joka saa orkesterin soiman huumaavan mehevästi ja innostavan täsmällisesti.

Pääsin ensimmäistä kertaa kunnolla seuraamaan Dima Slobodenioukin johtamista. Hän nousi hetkessä kärkikaartiin henkilökohtaisella Sibelius-spesialistien rankinglistallani. Se on hyvä savutus, sillä verrokkeina ovat Paavo Berglundin Sibelius-tulkintojen parhaat palat 1970-luvulla ja Valeri Gergijev niiltä ajoita, kun hän vielä keskittyi tosissaan esiintymiseen Mikkelin musiikkijuhlilla.

Sibeliuksen neljännessä sinfoniassa Slobodeniouk kehitti jousiston suuret nousut niin pakahduttavaan tehoon, että sellaista ei usein kuule. Hän johtamisensa elekieli on nasevaa ja ilmeikästä. Kuvittelisin, että orkesterin pulteissa se kommunikoi ihanteellisesti. Kuulijalle tämä näköhavainto avaa uusia oivalluksia musiikin sisäisestä rakenteesta.

x x x

Olen ihmeen nopeasti tottunut korona-ajan komentoon konserttisaleissa. Yleisömäärän rajoitus on konserttien järjestäjälle tietysti vakava paikka, mutta väljyys ei ole yleisön kannalta ollenkaan ikävä asia. Sibeliustalon sali ei kumissut tyhjyyttään, vaikka vaaditut turvavälit toteutettiin täsmälleen. Ei ole kohtuutonta, vaikka lippujen hinnat vähän nousisivat keventämään koronakriisin kulttuurin tuottajille aiheuttamaa talousahdinkoa.

Sibeliustalon väliaikatarjoilun järjestely osoitti, että turvavälit toteutuvat luontevasti, kun ennakkotilaus ja pöytien kattaus etukäteen toteutetaan ammattimaisesti. Helsingin Musiikkitalossa on menty ehkä ylivarovaisuuteen, kun lappu on kokonaan luukulla. Sen lämpiötilat antaisivat mahdollisuuden Lahden mallin mukaiseen palveluun.

Alkusyksyllä oli kauheaa seurata sivusta, kun viranomaiset niputtivat kaikki ravitsemusliikkeet viruslingoiksi. Oneksi byrokraatitkin lopulta oivalsivat, että ruokala on eri asia kuin juottola. Yökerhon toimintaideana on laumautuminen ja fyysinen kosketus. Ainakaan etäältä katson festarien ja erilaisten keikkatilanteiden meno ei paljon poikkea yökerhokulttuurista. Toivottavasti tämä havainto on kirkkaana mielessä, jos musiikkitilaisuuksien rajoituksia joudutaan kiristämään vielä nykyisestään.

Kauhistuttaa, jos klassisen musiikin, oopperan ja teatterien esitystilanteet niputetaan samaan riskiluokkaan kuin tuhansien ihmisten hurmoksellaan hekumoivat joukot festarikentillä. Päättäjien kannattaisi varmuuden vuoksi lähettää tiedustelijansa havainnoimaan klassisen kulttuurituotannon järjestelyjä ja yleisöjen käyttäytymistä.

PAASIKIVI NOJASI LÄNTEEN

Tänään ilmestyneessä Kanavan numerossa 7/2020 sivuilla 34-39 on kirjoitukseni Paasikiven läntisestä linjasta.

PAASIKIVEN IDÄNPOLITIIKKA NOJASI LÄNTEEN

Suomessa toisen maailmansodan jälkeen yleisen tulkinnan mukaan Neu­vostoliitto hallitsi Itämeren ja Jäämeren välistä turvallisuusympäristöä niin musertavalla voimalla, että kaikkiin sen vaatimuksiin oli suostuttava. Presidentti J. K. Paasikivi johti määrätietoisesti tätä suuntausta, ja vaimensi sen vastustajat jyrisevällä todistelullaan.

Kaikessa hiljaisuudessa hän kuitenkin vai­kersi virallisen roolinsa raskautta ja Neuvostoliiton röyhkeyttä. Se alkoi kuitenkin näkyä julkisuudessa vasta presidentin päiväkirjojen julkaisun jälkeen vuosikymmeniä myöhemmin. Niiden ja muiden arkistolähteiden perusteella tiedetään nyt, että samalla kun Paasikivi puhui ystävyydestä Neuvostoliittoa kanssa, hän haki kulissien ta­kana tukea lännestä. Aluksi vain pienin ja lähinnä vertauskuval­lisin askelin, mutta jo ne lievensivät Paasikiven ahdinkoa.

Varovainen avaus

Paasikivi perusteli syyskuussa 1946 Yhdysvaltain Helsingin-lä­hettiläälle Maxwell Hamiltonille Suomen jäsenhakemuksia Kan­sainväliseen jälleenrakennus- ja kehityspankki IRB:hen ja Valuuttarahasto IMF:ään. Hän ei peitellyt hakemusten poliittisia ja historianfilosofisia perusteita: "Me kuulumme pohjoismaihin. Meidän historiamme, val­tiollinen, taloudellinen ja yhteiskunnallinen järjestyksemme on pohjoismaista, lähinnä ruotsalaista. [...] Me tahdomme pääs­tä vaikeuksistamme säilyttäen vapautemme. Sen tähden olem­me kääntyneet avunpyynnöllämme länteen. Emme halua kään­tyä itään."

Viikko ennen tätä tapaamista Paasikivi oli torjunut Neuvostoliiton tarjouksen ostaa massiiviset osuudet Suomen teollisuuden keskeisten yritysten osakkeista. Paasikivi ilmoitti pitävänsä ehdotusta sekaantumisena Suomen sisäisiin asioihin. Jouduttuaan Neuvostoliiton uhkaavan eleen kohteeksi hän haki tukea Yhdysvalloista.

Varmistaakseen viestinsä perille menon länteen, Paasikivi lähetti sen myös Lontooseen. Hän selosti maaliskuussa 1947 Britannian Helsingin-erikoislähettiläs Francis Shepherdille, että Suomi suuntautui länteen, sillä Venäjä edusti sille vierasta maailmaa. Hän myönsi venäläisten haluavan estää Suomen joutumisen Neuvostoliittoon suuntautvan hyökkäyksen tukialueeksi, ja tämän asenteen Paasikivi sanoi täysin ymmärtävänsä. Britannian ulkoministeriön Pohjois-Europan osaston päällikkö Christopher Warner merkitsi rapotin tämän kohdan reunukseen: ”Mr. Paasikivi on viisas ukko.”

Älyllinen puolustustaistelu idän uhkaa vastaan

Paasikivellä oli jo toista maailmansotaa edeltäneiltä vuosikymmeniltä kokemusta Neuvosto-Venäjän ja Neuvostoliiton poliittisesta kulttuurista. Sitä karttui 1920-luvun alussa Tarton rauhanneuvotteluissa, ja varsinkin hänen toimiessaan Suomen neuvottelijana ja lähettiläänä Moskovassa talvisotaa edeltäneinä kuukausina ja sen jälkeen vuonna 1940.

Silloin Paasikivellä oli toinen toistaan kaoottisempia yöllisiä yhteenottoja ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin kanssa. Paasikivi joutui tavallisesti muutaman hetken varoitusajalla ilman Helsingin hallituksen taustatukea suojaamaan Suomea jatkuvassa älyllisessä puolustustaistelussa valtiollisen väkivallan uhkaa vastaan.

Näiden Kremlissä käytyjen epätoivoisten kaksintaisteluiden paineessa Paasikivelle näyttää talvisodan jälkeisen syksyn aikana syntyneen jonkinlainen valoa-tunnelin-päässä-kokemus, kun Tukholmassa käydyt neuvottelut Ruotsin ja Suomen valtioliitosta tuntuivat johtavan tulokseen. Paasikivi neuvoi presidentti Risto Rytiä pitämään lujas­ti kiinni Ruotsista, vaikka sieltä ei todennäköisesti saataisi enempää apua kuin talvisodassakaan.

Vaikuttaa siltä, että Paasikivi odotti suurta muutosta, ja hän oli innoissaan. Suomi yritti liittyä skandinaaviseen länteen ja ottaa etäisyyttä itäiseen Venäjään. Hänen 80 vuotta sitten Rytille lähettämänsä purkaus tuntuu osoittavan, että Paasikiven uumoilema historiallinen käänne herätti hänessä isänmaallista juhlamieltä ja pilkallista nyreyttä Neuvostoliittoa kohtaan. Ne myllersivät vanhan miehen mieltä, kun hän Rytille kirjoittaessaan antoi palaa:

"Meille on hengen asia, että pääsemme Pohjolan blokkiin. Minulla ei ole mitään ennakkoluuloja Nliittoa ja Venäjää vastaan - olen Venä­jällä nuorena oleskellut ja tunnen Venäjän klassillisen kirjallisuuden ja kulttuurin. Teen kaikkeni hyvien välien ylläpitämiseksi Nliiton kanssa. Mutta jos me tämän valtakunnan intressipiiriin jäämme, on se meille kuolema. Siitä ei ole pienintäkään epäilystä. Kauppaa täällä voimme käydä ja olla kaikenlaisissa muissakin suhteissa. Niin oli laita Venäjän vallan aikana. Mutta siitä 100-vuotisesta yhteydestä ei jäänyt meille muuta vaikutusta kuin eräitä jälkiä kulinaarisella alalla - blini, kaviari, bortschsoppa ja joku muu harva ruokalaji. Niin pitää tulevai­suudessakin olla. Päin vastoin me loittonimme Venäjästä vuosikym­men vuosikymmeneltä. Sillä tämä on aivan toinen maailma, joka ei sovi meille, vaan tappaa meidät."

Sama ajatus toistui Paasikiven syyskuussa 1948, puoli vuotta yya-sopimuksen solmimisen jälkeen päiväkirjaansa tallentamassa ohjelmatestissä: ”Kulttuuri- ja yhteiskunnallinen elämä Neuvostoliitossa on toinen kuin meillä, venäjän kieli on ­- onneksi - meille tuntematon, ja koko elämäntyyli ja ihanteet ovat meillä toiset kuin Neuvostoliitossa. Se on meille vieras maailma. Me kuulumme pohjoismaihin ja länsimaihin.”

Viestinviejä Eljas Erkko

Utopistiset kaavailut valtioliitosta Ruotsin kanssa kariutuivat Sakan ja Neuvostoliiton pilkalliseen torjuntaan. Paasikiven suuntaus länteen jatkui kuitenkin sodan jälkeen, mutta visusti pinnan alla. Hän tukeutui siinä kaikista maailma ihmisistä Eljas Erkkoon, jonka sukuun Paasikivellä oli huonot välit jo Suomalaisen puolueen jakauduttua itsenäisyyden alkuvaiheissa. Erkot ryhmittyivät nuorsuomalaisiin ja Paasikivi pysyi vanhasuomaallisessa ryhmässä, josta myöhemmin muodostui Kokoomus. Suhdetta eivät liennyttäneet Paasikiven syytökset Eljas Erkon taitamattomuudesta ulkoministerinä. Talvisodan syttyminen oli Paasikiven mukaan Erkon syy, eikä hän peitellyt tätä arviotaan.

Jatkosodan jälkeisenä aikana Erkko toimi kuitenkin Paasikiven sanansaattajana Yhdysvaltain suuntaan. Valmistellessaan toukokuussa 1948 taas kerran matkaa Washingtoniin Erkko kävi Paasikiven luona kuulemassa presidentin tilanneavioita siellä käytävien keskustelujen evästykseksi.

Paasikivi halusi viestittää, että yya-sopimus ei ollut uhka Suomelle, sillä se otti ”huomioon meidän erikoisasemamme. Ei koske meidän demokraattista järjestys­tämme, joka pidetään voimassa. Vaalit tulevat olemaan vapaat. Me emme luovu pohjois-länsimaisesta järjestyksestämme: jos Venäjä sitä loukkaisi eikä noudata so­pimuksia, vetoamme YK:hon ja maailman mielipiteeseen.”

Presidentti testasi Erkon luotettavuutta sanansaattajaksi. Hän heitti teoreettisen ajatuksen sodasta Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä, ja sanoi, että silloin ”minun mielestäni meidän olisi oltava Venäjän puolella, vaikka luulisimme, että Venäjä häviää.” Erkko vastasi olevansa samaa mieltä. Hän läpäisi tentin, ja Paasikivi kirjasi reflektionsa: ”Tämä oli hauska kuulla.”

Läpimurto

Paasikiven salainen viestintä länteen herätti vastakaikua. Suomi hyväksyttiin nopeasti Maailmanpankkiin ja Valuuttarahastoon, ja sen jälkeen monien YK:n ja läntisen finanssimaailman yhteistyöjärjestöjen jäseneksi tai yhteistyökumppaniksi. Neu­vostoliitto ei reagoinut, sillä nämä organisaatiot luokiteltiin Moskovassa vielä silloin YK:n alaisiksi yhteistyöelimiksi eikä kylmän sodan taiste­lutantereeksi, kuten myöhemmin.

Heinäkuun puolivälissä 1948 Yhdysvaltain Helsingin-lähettiläs Avra M. Warren kertoi Paasikivelle hallituksensa päättäneen asettaa Suomen vientiasioissa ”eri asemaan kuin muut itäblokkiin kuuluvat maat”, koska se oli osoittanut tahtovansa säilyttää vapaan demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen.

Warren sanoi hallituksensa haluavan tukea ja mahdollisuuksien mukaan vahvistaa Suomen itsenäisyyttä. Paasikivi kirjasi lähettilään käyttämän sanamuodon englanniksi. Warren totesi, että varsinkin kommunistien tappioon päätyneen eduskuntavaalin jälkeen Yhdysvallat piti Suomen hyvinvoinnin kehittämistä tärkeänä.

Maaliskuun 1948 lopulla Suomen ulkoministeriö lähetti kuitenkin Washingtoniin huolestuneen tarkennuspyynnön huhuista, joiden mukaan presidentti Franklin D. Roosevelt olisi toisen maailmansodan loppuvaiheessa Teheranin huip­pukokouksessa luovuttanut Suomen Neuvostoliiton etupiiriin.

Ulkoministeri George Marshall vastasi heti, että hänen ministeriöllään ei ollut tietoa sellaisesta sopimukses­ta, ja korosti lausumaansa toistamalla sen kieltosanan. Suomi sai samanlaisen vastauksen uudestaan esitettyyn kysymykseen lokakuussa 1950. Sitä vah­visti toteamus, että sellainen sopimus olisi Yhdysvaltain peruspolitiikan vastainen.

YK-jäsenyys tarjosi laumasuojaa

Paasikiven suhtautuminen Suomen YK-jäsenyyteen oli alun perin vastahakoien. Elokuun alussa 1949 hän kirjasi muistiin suomalaisten diplomaattien kokemuksen Genevessä syntyneessä neuvottelutilanteessa. Neuvostoliiton valtuuskunnan johtaja viittasi Suomen neuvottelijalle ”ystävyyssopimukseemme” ja toivoi saavansa Suomen valtuuskunnan kannatuksen ”tärkeissä periaateky­symyksissä”. Paasikivi kommentoi happamasti: ”Tämä on esimakua siitä, mitä vaikeuksia meillä tulee olemaan YK:n kokouksissa.”

Neuvostoliitto paketoi lokakuussa 1949 Suomen samaan nippuun muiden YK-jäsenyyttä odottaneiden maiden kanssa. Kreml uhkasi estää niiden jäsenyyden, jos länsi torjuisi Neuvostoliiton liittolaisten jäsenhakemukset. Presidenttiä huolestutti se mahdollisuus, että kiristysyrityksen epäonnistuminen johtaisi Neuvostoliiton eroon YK:sta. Silloin Suomen jäsenyys hyväksyttäisiin automaattisesti, sillä sitä vastusti vain neuvostoblokki. Siinä asetelmassa YK:ta alettaisiin Moskovassa pitää neuvostovastaisena liittona, ja Pariisin rauhansopimus estäisi Suomen jäsenyyden sellaisessa ryhmässä.

Vuoden 1952 lopulla Paasikiven suhtautuminen YK:hon alkoi lientyä. Siitä olisi pienille valtioille edes jotain tukea niiden yrittäessä saada äänensä kuuluville uudella foorumilla. ”Meidän on turvauduttava jokai­seen oljenkorteen […]. Jos YK häviää, niin jäämme enemmän orvoiksi ja yksinäisiksi kuin mitä muutoin olemme.” Pian Paasikivi totesi jo, että ”vähitellen tulee aika, jolloin olisi hyvä päästä YK:n jäseneksi. Se olisi jonkinlainen uusi merkki asemamme normalisoitumisesta.”

Syyskuun alussa 1954 hallituksen piirissä jo tunnusteltiin ministereiden suhtauumista YK-jäsenyyteen. Ulkoministeri Urho Kekkonen arvioi, että Suomea ei hyväksyttäisi, ”koska ristiriita blokkien välillä on edelleen olemassa.” Paasikivi jyräytti: ”Jos valitsevat meidät, niin me menemme.”

Suomen valmistautuessa ensiesiintymiseensä YK:ssa maaliskuussa 1956, Paasikivi oli jo täydessä vauhdissa. ”On parempi, että YK on olemassa kuin että se ei ole […]. Meidän on mielestäni perustettava menettelymme asiallisiin syihin. Jos sillä perusteella voimme kannattaa venäläisiä, on se hyvä. Ellemme voi […], on meidän oltava äänestämättä, mikäli se on mahdollista. Ellei ole mahdollista, emme voi muuta kuin äänestää venäläisiä vastaan.”

Paasikivi arvioi, että Suomi ei joutuisi YK:ssa alistumaan Neuvostoliiton käskytykseen. Vaikeista äänestyksistä pidättäytyminen olisi jo itsenäistä toimintaa, ja sen vaihtoehtona voisi olla myös Neuvostoliiton vastustaminen. Näyttää siltä, kuin Paasikivi olisi pitänyt länsiblokkia YK:n voimakeskuksena, ja haki Suomelle jonkinlaista laumasuojaa maailmanjärjestössä.

Paasikiven oppi

Heinäkuun lopulla 1950 Paasikivi puhui pääministeri Kekkosen ja ulko­ministeri Åke Gartzin kanssa jalkaväenkenraali Erik Heinrichsin puolustuspoliittises­ta muistiosta. Sen uhkakuvassa vaarallisimmalta näytti yhdysvaltalaisten pommikoneiden lentoreitti Suomen yli neuvostokohteisiin.

Kenraali oletti länsivaltain ehkä tehostavan sivustauhkaa Neuvostoliitolle yrittä­mällä maihinnousua Lounais-Suomeen. Heinrichs ei suositellut Neuvos­toliiton apuun turvautumista lännen hyökkäyksen torjunnassa. Hän esitti ilmatorjunnan ja liikkuvan rannikkopuolustuksen tehostamista.

Paasikivi jatkoi puolustuspolitiikan pohjustusta syyskuussa palaverissa, johon osallistuivat hallituksen keskeiset ministerit. Presidentti selosti Heinrichsin elokuista muistiota ja puolustusvoimain komentajan Aarne Sihvon laatimia kansainvälisen politiikan tilannekatsauksia.

Niissä kaikissa korostettiin puolustuksen tehostamista sopimusvelvoitteiden täyttämiseksi. Paasikivi perusteli Suomen puolustautumisvelvoitetta maan itsenäi­syydellä ja Pariisin rauhansopimuksella. Hän vaikeni yya-sopimuksen velvoitteista.

Syksyn 1950 jälkeen Paasikivi ei pitkään aikaan kirjannut puolustuspohdintoja muistilehtiöihinsä. Syksyllä 1954, kun Korean sodan aiheuttama jännitys alkoi laantua, niitä alkoi taas tulla. Hän kirjoitti, että kaikesta huolimatta oli otettava huomioon sodan mahdollisuus, vaikka se ei tule "minun aikanani". Mitä parempi puolustuslaitos, sen suuremmat mahdollisuudet Suomella olisi välttää ”venäläistä okkupaatiota”. Venäläisten kanssa oli tultava toimeen poliittisesti, sillä sotilaallisesti he eivät olleet lyötävissä. "Armeijamme on tietysti pidettävä niin hyvässä kunnossa kuin mahdollista."

Presidentti alkoi toimikautensa viime hetkillä syyskesällä 1955 taas huolestua puolustuksen tilasta. Hän kehitteli ajatuksiaan Kekkosen kanssa. Jos venäläiset eivät noudata sopimuksia ja käyttävät asevoimaa, "meidän täytyy toimia toisin kuin Tšekit, puolalaiset ym. ja sen täytyi olla venäläisille selvä". Hän puhui siis puolustautumisesta Neuvos­toliittoa vastaan, ja tämä valmius ulottui myös ideologiselle tasolle. Jos ”venäläiset vaativat kaikkia tulemaan samaan uskoon'', sitä emme hyväksy.

Pari päivää myöhemmin presidentti toisti tämän puolustusministeri Emil Skogille ja puolustusvoimain uudelle komentajalle K. A. Heiskaselle. Siinä oli vanhan presidentin testamentti sotilaallisen turvallisuuspolitiikan ylimmälle johdolle. Paasikiven puolustusoppi oli puolustautumista yya-apua vastaan torjumalla massiivinen maahyökkäys.

Puolustuskäsky itää vastaan

Kirjallisuudesta saa kummallisen monenkirjavan kuvan Suomen kylmän sodan aikaisen puolustuksen perusvirityksestä. Paasikiven lähipiirilleen jättämä perintö näyttää olleen vain syvän pohjavirran liikettä, mutta se vaikutti myös pintavesiin.

Suomen sodanjälkeistä puolustusratkaisua hartaasti pohtinut Puolus­tusrevisio vuodelta 1949 esitti varautumista massiivista maahyökkäystä vastaan, ja sehän tarkoitti Neuvosto­liiton hyökkäyksen torjumista. Koko tämän puolustusopin voi­massaoloajan sen rinnalla oli voimassa myös yya-sopimus, jonka paperille kirjoitettuun rakenteeseen ei mahdu sellaista ajatusta, että Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen, ja vielä vähemmän se, että Suomi vastustaisi sitä aseellisesti.

Silti on ilmeistä, ja am­matillisesti itse asiassa luonnollista, että Suomen sotilasjohto on miettinyt valmiiksi puolustussuunnitelmat myös sellaisten Paasikiven hahmottamien tilanteiden varalle, että hyökkääjä olisikin yya-sopimuskumppani.

Dokumentteja ei pitkään aikaan löydetty sieltä, missä niiden arvioitiin ole­van. Siitä voitiin päätellä, että ulkopoliittisista syistä tulenpalavan vaarallisia puolustussuunnitelmia ei haluttu tehdä. Väitöskirja- ja sen tasoisen tutkimuskirjallisuuden mukaan näytti pitkään siltä, että pääesikunnan arkistossa ei ollut muita kuin lännestä tulevaan uhkaan varautuvia puolustussuunnitelmia.

Myös toisenlaista vihjetasoista tietoa oli kuitenkin liikkeellä. Ylimmän sotilasjohdon avaintehtävissä kylmän sodan ka­ruimman ajan toiminut kenraali Ermei Kanninen kertoili, että Neuvostoliiton hyökkäystä torjuvat keskityskäskyt valmis­teltiin huolellisesti. Niitä ei kuitenkaan kirjattu ja tallennettu esikuntien kassakaappeihin. Päävastuussa olleet kenraalit painoivat ne visusti muistiin, ja osasivat ne ulkoa vaikka unissaan, vakuutti Kanninen.

Toukokuun 2018 lopussa julkistetun

Puolustusvoimien 100-vuotisjuhlakirjan käyttämät lähteet avasivat arvoi­tusta, mutta Kannisen kertomasta vähän poikkeavaan suuntaan. Professori Vesa Tynkkysen ja dosentti Petteri Joukon artikkeli osoitti, että en­simmäinen operatiivinen puolustuskäsky idästä tulevaa hyök­käystä vastaan on hyväksytty kesällä 1952, siis pian sen jälkeen, kun Paasikivi oli pitänyt ministereille ensimmäiset puolustuspoliittiset puhuttelunsa.

Laajamittaisin suunnitelma varautui torjumaan hyökkäystä idästä ja Suomen­lahden suunnasta. Puolustus oli porrastettu kolmeen vyöhykkeeseen, ja sen yleistavoitteena oli varmistaa ainakin Suomen valtioalueen eteläiset ja läntiset osat. Puolustusvaihtoehto­jen valmistelun viimeisissä versioissa varauduttiin myös hallinnon ja puolustuksen johtokeskusten kaappausyritykseen ylläköllä, jollainen pian tämän suunnitelman hyväksymisen jälkeen nähtiinkin Tšekkoslovakiassa elokuussa 1968.

Alueelliseen puolustusjärjestelmään siirtyminen 1960-luvun loppupuolella muutti tilan­teen. Uusi puolustusrakenne oli poliittisesti nokkela. Käskyihin ei tarvinnut muotoilla arkaluonteista arviota siitä, mistä hyökkäys voisi tulla. Silloisen puolustusrakenteen runkona olleet sotilasläänit puolustautuivat aina kaikista suunnista tulevaa uhkaa vastaan.

Presidentti kuin retiisi

Paasikiven vaitonainen länsisuuntaus ja sotilaallinen valmi­usajattelu olivat vuosikymmeniä sisäpiirin salaisuus. Kun hänen päiväkirjansa julkaistiin 1980-luvun puolivälissä, ystävyyspresidentin kiiltokuva sai tiukan reaalipoliittisen hahmon, mutta ihan täydellinen yllätys se ei ehkä sittenkään ollut.

Kansallisen psyyken alitajunnassa oli pitkään elänyt toivomus­uskomus, jossa Paasikivi oli retiisi, päältä punainen, mutta sisäl­tä valkoinen. Se ei ollut pelkästään elävää kansanviisa­utta vaan saa tukea myös neuvostonäkemyksistä. Neuvostoliiton ulkoministeriön Pohjoismaisen osaston kakkosmiehenä 1950-lu­vun alkuvuosina toiminut A. N. Abramov sanoi, että Paasikivi oli Neuvostoliiton "kaikkien vahvin ja älykkäin vihollinen".

Kun Paasikivi joulukuun alussa 1956, pari viikkoa ennen kuolemaansa keskusteli Salus-sairaalassa presidentti Kekkosen kanssa, tuntuu kuin hänen sairasvuoteensa taustalla olisi häivähtänyt Niccolò Machiavellin hahmo. Hän evästi seuraajaansa: ”Meidän on hoidettava politiikkaamme niin, että Wenäjän sisäinen hei­kentyminen meitä hyödyttää, mutta sen sisäinen vahvistuminen ei meitä vahingoita.”

Paasikiven perusviesti näyttää menneen perille Moskovassa yhtä hyvin kuin Washingtonissa. Entinen ulkoministeri Molotov muisteli 1970-luvulla sodan jälkeisen ajan politiikkaansa Suomen suunnalla:

”Miten ar­meliaasti me kohtelimmekaan Suomea! Olimme viisaita, kun emme vallanneet sitä. Se olisi ollut pysyvä haava... Ihmiset siellä ovat itse­päisiä, hyvin itsepäisiä. Vähemmistökin siellä olisi ollut vaarallinen. […] Yhtä vähän kuin Itävaltaakaan me emme onnistuneet demokratisoimaan Suomea.”

Tykkää

Kommentti

Jaa

PRESIDENTIN TOIMIKELPOISUUS

Etelä-Suomen Sanomat 15.10.2020

Presidentti Donald Trumpin viimeaikaisista esiintymisistä on jäänyt erityisesti mieleen hänen tyrmistyttävä lausuntonsa palattuaan koronatoipilaana virkapaikalleen. Silmät lääketokkurasta toljottaen hän antoi omahyväisyytensä kiihottua sellaiseen hurmioon, että se näytti syyntakeettomuudelta. Hän julisti vapautuksen sanomaa. Koronavirus on kellistetty, älkää peljätkö, minä sen tein.

Myös normaalitilanteet ilman lääkkeiden sivuvaikutustakin näyttävät aiheuttavan hänelle samanlaisia ajatustoiminnan katkoksia. Se on henkilökohtainen ongelma, mutta koskee myös meitä kaikkia, sillä hän on Yhdysvaltain presidentti. Koko ajan jossakin hänen lähestyvillään, mutta näkymättömissä kulkeva adjutantti kantaa strategisten ydinaseiden johtoyhteyksien päätelaitetta.  

Eräisen julkisuudessa kulkeneiden tietojen mukaan ainakaan paikalla olevilla upseereilla ei ole oikeutta keskeyttää tilannetta sen jälkeen, kun presidentti on käskenyt aktivoida yhteytensä ydinaseiden lähtöalustoille. Ainakaan silloin kukaan ei kysele hänen toimikelpoisuuttaan.   

Pian Trumpin virkaan astumisen jälkeen arvovaltaiset lehdet väittivät keskeisten aselajien komentajien sopineen, että joku heistä on aina paikalla varmistamassa, että tyhmyyksiä ei pääse tapahtumaan. Jos näin on, he ottivat ison henkilökohtaisen riskin osoittamalla vastuuntuntoa.

Potilaan palattua Valkoiseen taloon kongressista vilahti hetkeksi julkisuuteen hanke presidentin terveydentilan selvittämisestä hänen toimikelpoisuutensa arvioimiseksi. Asiaa sen jälkeen ympäröinyt hiljaisuus tarkoittaa toivottavasti sitä, että toimeen on tartuttu. Trump saattaa ihan konkreettisesti olla kävelevä katastrofi. Tähän asti tuota kielikuvaa on käytetty vain valeuutisilla mahtailusta. Nyt on tosi kysymyksessä.

Ylimmän vallankäyttäjän toimikelpoisuuden arviointi on diktatuureissa mahdotonta, ja kaikissa järjestelmissä vaikeaa. Presidentti Urho Kekkosen sairauden kehityttyä akuutiksi oikeusministeriössä selvitettiin, miten hänen toimintakyvyttömyytensä olisi voitu todeta, vaikka presidentin omaa tahdonilmausta ei olisi saatavissa. Luultavasti lopulta olisi tarvittu eduskuntaa, sillä se käyttää ylintä valtiovaltaa kansalta saamallaan valtakirjalla.

Ei taida olla ihan selvää, mille elimelle ylin valtiovalta kuuluu Yhdysvalloissa. Siellä presidentin mandaatti perustuu kyllä äänestystulokseen, mutta se toteutuu niin mutkikkaan prosessin kautta, että matkan varrella hämärtyy, mikä instituutio, ja millä perusteella sen mandaatin oikeastaan antaa.  

Yhdysvaltain perustuslaissa lueteltujen presidentin viraltapanon perusteiden viimeisenä teon nimikkeenä on arvoituksellinen nimisana, ”Misdemeanor”. Se voi ilmeisesti tarkoittaa sekä pahan tekemistä että moitittavaa käytöstä. 

Sellaiseksi voidaan ehkä nimetä valetietojen käyttäminen poliittisten päätösten perustelussa. Tai esimerkiksi se, että presidentti julistaa postlaitoksen kykenemättömäksi ennakkoäänestyksen logistiikkaan, mutta ei tee mitään sen toimintaedellytysten varmistamiseksi, kuten liittovaltion toimivuudesta vastaavan johtajan pitäisi. Presidentti sabotoi presidentinvaalia.