RANNIKKOTYKISTÖN AMPUMASUUNNAT

Etelä-Suomen Sanomat 28.5.2020

Historian harrastaminen kasvattaa ihmistä humanismin suuntaan. Ajatus voi silti joskus harhautua siitä maailmasta poikkeaville poluille, jos näköpiiriin tulee jo kerran unohdettu uskomaton asia. Minulle kävi niin keväällä eteen tuleen kirjoitustyön yhteydessä.

Keisarillinen Venäjä pyrki ensimmäisen maailmansodan aikana sulkemaan Saksan laivastolta Suomenlahden kapeikon Porkkalan Mäkiluodon ja sitä vastapäätä Viron puolella olevan Naissaaren tykistölinnakkeiden ristitulella.

Sotien välisenä aikana linnakkeet kuuluivat juuri itsenäistyneille Suomelle ja Virolle. Nämä köyhyydessä kärvistelevät pikkuvaltiot rakensivat 1930-luvun kuluessa Porkkalan-Helsingin alueen ja Tallinnan seudun väliseen Suomenlahden kapeikkoon 45 suurikaliiperista putkea käsittäneen tykistöjärjestelmän, jonka tulivoimaan pystyttiin liittämään myös Suomen panssarilaivat.

Linnakkeet kytkettiin yhteiseen kaapeliverkkoon. Järjestelmän tuliasemat pystyivät ampumaan vastarannalla olevan tulenjohdon antamien komentojen mukaan horisontin takana näkymättämissä liikkuvia kohteita. Talvisotaa edeltäneen tilanteen perusteella tehdyn teoreettisen laskuharjoituksen perusteella väitetään, että järjestelmä olisi pystynyt ampumaan kohdealueelleen tuhat kranaattia 5-6 minuutissa.

Suomen yleisesikuntaan soluttautunut neuvostotiedustelun agentti onnistui kopioimaan linnakkeiden perustiedot toimeksiantajalleen. Niiden perusteella Neuvostoliiton sodanjohdon toteuttamat sotapelit osoittivat, että sen ei kannattanut testata pikkuvaltioiden suppealle alueelle keskittämän tykistömassan tehoa. Suomalais-virolaisen yhteispuolustuksen luomaa pelote onnistui tehtävässään ilman suuren luokan meritaistelua.

x x x

Toisen maailmansodan jälkeen Viro ja sen linnakkeet kuuluivat Neuvostoliitolle. Sen väkisin vuokraaman Porkkalan alueen kruununjalokivi oli edelleen toimintakuntoinen Mäkiluodon linnake. Neuvostoliitolla oli samat avaimet Suomenlahden sulkemiseen kuin oli keisarillisella Venäjällä.

Rannikkolinnakkeiden sotilaallinen merkitys väheni nopeasti, mutta Mäkiluodon linnake sai suomalaisia rakentajiaan ahdistavan poliittisen tehon. Sen tykkien kantama ja ampumasektori oli suunniteltu niin, että ne pystyivät tukemaan Helsinkiin johtavien väylien puolustusta.

Ne pystyivät ampumaan myös alkuperäistä kohdealuettaan muutamia kilometrejä pohjoisemmaksi keskelle Helsinkiä. Mäkiluodon neuvostoliittolaiset tykkimiehet olisivat vuoteen 1947 asti saaneet tulikomennot Helsingissä toimivalta valvontakomissiolta, jonka upseerit olisivat pystyneet raportoimaan tulen tehoa reaaliajassa Hotelli Tornin kattoterassilta.

Tämä oli niin ahdistavaa, että Porkkalan vuokra-aikana siitä ei paljon puhuttu, ilmeisesi ei korkeimmassakaan poliittisessa johdossa. Mutta monet ylimmässä sotilasjohdossa ja Mäkiluodolla palvelleet upseerit ja varusmiehet sen tiesivät. Vähemmästäkin yöuni voi häiriintyä.

Porkkalan ja Mäkiluodon palautus Suomelle 1956 oli todella suuren luokan helpotus, eikä vain siksi, että se kevensi Suomeen kohdistunutta poliittista painetta vaan varsinkin siksi, että se poisti Helsinkiin kohdistuneen äärimmäisen ilkeän sotilaallisen uhkatekijän.

MUSTA AUKKO

Etelä-Suomen Sanomat 14.5.2020

Sosiaalinen lähipiirini ei koskaan ole ollut erityisen iso, joten karanteenin tälli ei sattunut kovin raskaasti. Kotona oleminen on usein sittenkin melko mukavaa, varsinkin kun lähisukulaiset asuvat melkein naapurissa, ja yhteys syntyy aina kun sitä tarvitaan.

Isku tuli yllättävältä suunalta. Olen yli puoli vuosisataa elänyt mukana suomalaisen klassisen musiikin kulttuurissa, tosin vain hartaana kuulijana. Olen tottunut pitämään konserttimusiikin lumoa itsestään selvänä luonnonvoimana.

En osannut varautua siihen, millainen musta aukko sieluun syntyi, kun äkkiä kaikki jo kauan sitten ostetut konsertti- ja oopperaliput nollautuivat, kesän musiikkijuhlat liukuivat epämääräiseen tulevaisuuteen ja elävä klassisismi tuntui katoavan tavoittamattomiin. Tyhjyys uhkasi täyttää elämän.

Nyt tässä murheen laaksossa huomaan melkein joka ilta lähettäväni kiitollisen ajatuksen Yleisradiolle. Ylen Areena pelastaa ahdingolta. Jos jonkinlaisen muun ohjelman ohessa se tarjoaa uskomattoman laajan ja dynaamisen valikoiman klassista musiikkia.

Suhtautuminen mahtipontisessa konserttisalissa ilman yleisöä soitettuun musiikkiin on ollut valittelevaa ja anteeksi pyytelevää. Olen eri mieltä. Minusta tämän asetelman dramatiikka vahvistaa musiikin mystistä voimaa. Soitto nousee tyhjästä valaisemaan pimeyttä.

Nuorena musiikki tuntui olevan parhaimmillaan, kun iso orkesteri tuuttasi täysillä. Nykyisin soitto jalostuu usein hienommilleen kamarimusiikkiteosten hitaissa osissa, pianissimo ja hiljaisuus herkistävät yhä useammin kyynikonkin.

Näköyhteys soittajiin on tämän elämyksen tärkeä osa. Lähikuva pimeän konserttisalin tyhjyydessä musiikkiin keskittyvästä taiteilijasta luo usein lähes pyhyyden vaikutelman.

Kaiken lisäksi nämä Radion sinfoniaorkesterin pulteissa soittavat taiteilijat säkenöivät myös haastatteluissaan. He kertovat mielenkiintoisesti soittimiensa rakenteen kehityksestä vuosisatojen mittaan ja niille sävelletystä musiikista. Kaikesta aistii, että opiskelu maailman hienoimmissa musiikkiakatemioissa ei ole mennyt hukkaan.

x x x

Musiikin harrastajien on syytä varautua siihen, että koronaviruksen klassisille konserteille ja oopperalle aiheuttamat epämukavuudet eivät ole ohi menevää sattumaa. Epidemian kesto voi olla paljon nyt ounasteltua pidempi, ja sen jälkeenkin epävarmuus ja pelko voivat pakottaa meidät kaikki erilaiseen elämään kuin ennen, myös musiikkiyleisön.

Tartunnan välttämiseksi omaksutut turvaetäisyydet voivat elää luultua pidemmän epidemian jälkeenkin, ja aiheuttaa kummallisia ongelmia musiikkiyhteisölle.

Konsertti- ooppera- ja teatterikatsomojen yleisömäärät ja lipputulot voivat puolittua totutusta. Vaatenaulakot voivat vaatia mittavia remontteja, ja väliaikojen raukeat leivoskahvit ja viininmaistelu ovat kohta vain tapakulttuurin muistoja.

Jo ennestään julkisen rahoituksen varassa kärvistelevien taidelaitosten elinehdot ovat koronan jälkeisessä maailmassa luultavasti vielä nykyistäkin ankeammat. Ehkä hyvinkin pian kaipaamme vanhaa hyvää konserttikulttuuria, jossa elävän klassisen musiikin tarjonta oli paitsi runsasta myös hienostuneesti mukavaa. Oi niitä aikoja.

Yli 70-vuotiaat kaksistaan

En oikein ymmärrä, miksi kaksi yli 70-vuotiasta eivät saa ulkoilla yhdessä, jos molemmat ovat oireettomia, tai negatiivisiksi testattuja, jos sitä päätetään vaatia. Vaikka toinen asuisi hoivakodissa, kunhan toinen huolehtii turvaväleistä muihin kulkijoihin, pystyy tukemaan liikkumista ja suunnistamaan niin, että eivät eksy yhdessä.

Pääministeri puhuu johdonmukaisesti ja vakuuttavasti, mutta hänen puheestaan en osaa tunnistaa vastausta tähän kysymykseen.