Pikakommentti 28.12.2018: Viesti kaukaa historiasta

Olisi hyvä, jos suuresta muurista unelmoiva presidentti Donald Trump kuuntelisi nyttemmin arvostetun  edeltäjänsä Ronald Reaganin Berliinin muurin juurelta kesällä 1987 ilmoille heittämää historiallista viestiä: Tear down this wall. Kansojen kahlitsemiseen tarkoitetut muurit eivät ole kunniaksi rakentajilleen.  

Kolumni 27.12.2018: HULLUISTA VUOSISTA HULLUIN

Etelä-Suomen Sanomat 27.12.2018 
Hulluiksi vuosiksi on nimetty muutamiakin kummallisia ajanjaksoja. Useimmat niistä olivat sentään pientä piperrystä verrattuna 80 vuotta sitten alkaneeseen vuoteen 1939. Se oli hulluista vuosista kaikkein hulluin, mutta alkutilanteessa kaikki tiesivät siitä yhtä vähän kuin me tiedämme nyt vuodesta 2019.

Tammikuuta 1939 oli kulunut vain viikko, kun Suomi ja Ruotsi päättivät linnoittaa Ahvenanmaan. Kolme kuukautta myöhemmin Neuvostoliitto kielsi sen.

Huhtikuun alussa suomalaiset torjuvat Stalinin Suomeen lähettämän neuvottelijan ehdotukset rajajärjestelyistä ja turvatakuista. Hän oli jo toinen Suomessa torjuttu salainen viestintuoja. Kuukausi sen jälkeen Stalin nimitti Vjatseslav Molotovin Neuvostoliiton ulkoministeriksi. Kesäkuussa Kannaksen linnoitustyöt alkoivat vapaaehtoisvoimin.

Elokuussa pääministeri A. K. Cajander onnitteli Suomea, kun rahaa ei tuhlattu nopeasti vanhentuvan sotakaluston hankintaan. Pari viikkoa sen jälkeen Saksa ja Neuvostoliitto tekivät hyökkäämättömyyssopimuksen ja sopivat salaisessa lisäpöytäkirjassa etupiireistään Euroopassa. 

Eikä viikkoakaan, kun ne alkoivat jakaa saalista. Saksa hyökkäsi Puolaan ja Neuvostoliitto valtasi sille sovitun lohkon itä-Puolasta. Siitä alkoi sota, jota nyt sanotaan toiseksi maailmansodaksi.

Lokakuussa Neuvostoliitto kutsui suomalaiset neuvottelemaan rajajärjestelyistä Leningradin turvallisuuden varmistamiseksi. Marraskuun alussa Saksan propagandaministeri Joseph Goebbels neuvoi suomalaisia joustavuuteen, ja lupasi, että palkkio tulisi myöhemmin. 

Viikko tämän jälkeen  Stalin totesi suomalaisten neuvotteluasenteen liian jyrkäksi, ja Moskovan neuvottelut katkeavat. Seuraavana päivänä F. E. Sillanpää sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Marraskuun lopulla Molotov syytti suomalaisia Neuvostoliiton rajavyöhykkeellä olevaan Mainilan kylään suunnatusta tykistötulituksesta. Kaksi päivää myöhemmin Neuvostoliitto purki hyökkäämättömyyssopimuksen Suomen kanssa, seuraavana päivänä se katkaisi diplomaattisuhteet ja sitä seuraavana hyökkäsi rajan yli.

Joulukuun alkupäivinä neuvostojoukot alkoivat vallata rakenteilla ollutta Mannerheim-puolustuslinjaa Kannaksella kolmisenkymmentä kilometriä rajan koillispuolella. Joulukuun seitsemäntenä suomalaiset torjuvat Neuvostoliiton suurhyökkäyksen Taipaleen lohkolla Laatokan länsirannalla. 

Kuun lopussa suomalaiset pakottavat neuvostojoukot vetäytymään satakunta kilometriä Kajaanin koillispuolella sijaitsevalta Suomussalmelta. Siitä lähti kehittymään monivaiheinen Raatteen tien mottitaistelu, jossa kohti länttä hyökännyt neuvostodivisioona tuhoutui vuoden 1940 alkupäivinä.  

                                            x                    x                    x 

Alkuvuonna 1939 suomalaiset, kuten kaikki muutkin eurooppalaiset luulivat elävänsä normaalia aikaa ja yrittivät järjestellä turvallisuusasioitaan perinteisellä diplomatialla. Elokuussa asemansa vahvaksi arvioineet diktaattorit muuttivat pelin säännöt. 

Stalin ja Hitler avasivat sodan portit ja jakoivan saaliin varmuuden vuoksi etukäteen. Perinteisesti turvallisuusjärjestelyjen perusosana pidetty hyökkäämättömyyssopimus muuttui tarkoittamaan vain sitä, että sopimuksen vahvempi osapuoli sitoutui lykkäämään hyökkäystään toistaiseksi. 

Vuosi 1939 oli aggressiivisen etupiiriajattelun läpimurto. Suomalaiset saivat ensimmäisenä Euroopassa kokea, mitä se tarkoittaa käytännössä. 

Aseelliselta hyökkäykseltä ei voi suojautua muuten kuin puolustautumalla asein. Aggressiivisen etupiiriajattelun jäänteet vuodelta 1939 tuntuvat vieläkin, mutta niin tuntuu myös sen suomalaisiin jättämä muistijälki.

Pikakommentti 23.12.2018: Kaikkein Korkeimmin Kunnioitettu Presidentti

Nato on nyt Suomelle tärkeämpi kuin Yhdysvallat. Trump on romahduttanut johtamansa maailmanlaajuisesti ylivoimaisen mahtitekijän pellesirkukseksi. Tästä eteenpäin Suomen turvallisuuspolitiikan perusratkaisut tehdään Natossa, jossa on sentään muitakin päätöksentekijöitä kuin twiitti-Trump.  

Kauhu johtuu siitä, että Suomen puolustusrakenteen sotilastekniset perustekijät on 1990-luvun alussa sidottu Yhdysvaltoihin, mikä silloin näytti kauaskantoiselta, ja on tähän asti toiminut häikäisevän loistavasti. Kukaan ei silloin pystynyt kuvittelemaan mitään niin uskomatonta kuin Yhdysvaltain Kaikkein Korkeimmin Kunnioitettu presidentti Donald Trump.

Pikakommentti 22.12.2018: Auttaisiko Nato?

Tuore kolmikantainen aiesopimus SOI (Statement of Intent) Yhdysvaltain, Ruotsin ja Suomen kesken on nykytilanteessa ainoa edes jollakin tavalla uskottavan tuntuinen turvallisuusdokumentti, joka hädän hetkellä saattaisi tukea Suomen puolustusta. Tai se oli sitä eilispäivään asti.

Yhdysvaltain puolustusministerin eron jälkeen Suomen mahdollisuudet saada konkreettista tukea on täydellisesti alistettu Yhdysvaltain presidentin ailahtelevalle törmäilylle. Koska Suomi ei uskalla vahvistaa puolustustaan Nato-jäsenyydellä, se on riippuvainen Yhdysvalloista.

Tässä tilanteessa Natoon liittyminen olisi edes teoriassa mahdollisesti toimiva tapa vaimentaa Yhdysvaltain presidentin arvaamattomuuden seurauksista. Tietysti Yhdysvallat on avainasemassa, jos tositilanteessa joudutaan testaamaan Naton turvatakuun toimivuus. Se ei kuitenkaan voisi hallita sitä kuviota yksin.

Jos Yhdysvaltain presidentti haluaa murtaa Naton turvatakuuartiklan, sillä olisi vastassaan todennäköisesti huomattava joukko Naton jäseniä. Suomen kannattaisi olla siinä rintamassa. Jos sotilaallisesti liittoutumaton Suomi joutuisi aseellisen kriisiin, Yhdysvaltain kolmikantainen aiesopimus Ruotsin ja Suomen kanssa olisi heikoissa kantimissa.

Tietysti Yhdysvallat pystyy koska tahansa romuttamaan Naton viidennen artiklan turvatakuut, mutta se ei olisi ihan helppoa. Irtautuminen SOI-aiesopimuksesta olisi twiitin mittainen ilmoitusasia.

Pikakommentti 20.12.2018: Joutsenlaulu?

Voisiko tässä käydä niin, että Venäjä saa Syyriasta niskaansa uuden Afganistanin. Siihen suuntaan se ainakin näyttää pyrkineen pitkään. Mielenkiintoista. Voisi ajatella, että Afganistan käynnisti Neuvostoliiton romahduksen. Olisiko Syyria presidentti Putinin joutsenlaulu.

Kolumni 14.12.2018: KYLLÄ KANSA HUOMAA

14.12.2018
Etelä-Suomen SanomatPuolueet varmistelevat vaaliasemiaan korostamalla ihmistä lähellä olevia jokapäiväisiä asioita. Terveydenhuollossa, sosiaalipalveluissa ja eläkejärjestelmässä on paljon kummallisuuksia, joita hehkuttamalla ihmiset saa helpoiten suuttumaan. Ei ole varmempaa vaalisaalista kuin kiukkuinen ihminen.

Myös näennäisdemokratian istuttaminen uusille aloille on tehokasta vaalitaktiikkaa. Uusia luottamustehtäviä avaavien paikallisten valtuustojen perustaminen parantaa uratietoisten mahdollisuuksia tulla tutuksi äänestäjille. Vireät puolueaktiivit kannattavat näiden väylien avaajia.

Työelämän rakenteelliset rypyt innostavat työtaistelu-uhkailuun, laittomaan lakkoiluun tai silkkaan rähinöintiin. Sellainen pörhistely piristää työväenpuolueiden kannatusta, vaikka tehostettu eduskuntatyöskentely on ainoa tapa oikaista lainsäädännön hölmöyksiä.  

Puolueiden vaalityön päätavoite tuntuu olevan mahdollisimman monen äänestäjän houkutteleminen tukemaan oman puolueen, ammattiliiton, harrastuspiirin tai muun kuppikunnan asettamaa ehdokasta. Tämä toteutuu parhaiten aktivoimalla ihmisiä sellaisilla asioilla, joista heillä on omaa kokemusta.

Kansanedustajilla pitäisi kuitenkin olla valmius päättää myös kansallisen tason asioissa, joista useimmilla äänestäjillä ei ole perustietoa. Siksi eduskuntavaalissa menestyvät parhaiten ne, jotka keskittyvät äänestäjien mielipiteisiin arkisista asioista. Ne ohjaavat poliittisten johtajien kaikkia päätöksiä, eikä kansan mielipiteen perusteiden perään kysellä. Poliitikko säästää itseään ajattelemisen vaivalta alistumalla mielipideliikahdusten myötäilyyn myös kansallisia perusrakenteita koskevissa päätöksissä, vaikka hänen vaalissa saamansa valtakirja perustuu arkipäivän asioista annettuihin lupauksiin.

Tämä vaara on suurimmillaan turvallisuuspoliittisissa ratkaisuissa yleensä, ja juuri nyt aivan erityisesti. Poliittiset johtajat keräävät helpoiten kansansuosiota väheksymällä turvallisuuspolitiikan asiantuntijoita. Kun kovan turvallisuuden tutkija toteaa median uutisotsikoissa näkyvän todellisuuden, se on Nato-kiimaa. Kun perustuslakijuristeriaan erikoistunut professori esittää melkein mitä tahansa, sitä pidetään heti pyhänä totuutena.

Politiikan johtaminen pelkkien mielipiteiden perusteella on vaarallista kaikilla yhteiskunnan alueilla, ja erityisen tuhoisaa turvallisuuspolitiikassa. Useimmat nykyiset poliittiset johtajat eivät ole tyhmiä, he tietävä sentään turvallisuudestakin yhtä ja toista. Mukavuussyistä he tuntuvat kuitenkin johtavan joukkojaan yleisiä mielipidevirtauksia myötäillen, siis vastoin parempaa tietoaan. Se on moraalitonta ja voi koska tahansa johtaa kuilun partaalle.

Suomen turvallisuuspolitiikan on pystyttävä irtautumaan kylmän sodan ajalta periytyvän pakkomielteen kierteestä, vaikka se aluksi voi johtaa ristiriitaan äänestäjien enemmistön kanssa. Eduskunta ei saavuta turvallisuuspolitiikassa nyt välttämätöntä faktatiedon ja historiallisen näkemyksen tasoa, ellei puoluekenttään saada älyllisesti nälkäistä uutta polvea. Siis ihmisiä, joille ei riitä erilaisten poliittisten vaihtoehtojen todennäköisesti tuottamien ääniosuuksien pyörittäminen Excel-taulukoissa.

Tarvitaan voimaa ja rohkeutta arvioida ympäristössä tapahtuvien asioiden vaikutusta Suomen tilanteeseen riippumatta siitä, mikä mielipidesuunta milloinkin vallitsee sosiaalisessa mediassa ja mielipidemittauksissa. Yleisen mielipiteen myötäily ei ole poliittista johtajuutta. Siihen tarvitaan kykyä luoda realistinen tilannekuva ja uskallusta suositella siihen perustuvaa johdonmukaista politiikkaa. Jos tällaisia kykyjä alkaa vaalitilanteessa nousta näkyviin, kyllä kansa huomaa.  

Pikakommentti 11.12.2018: Brexit vai exitbrexit

On vaikea ymmärtää, miksi niin moni Britanniassa ja muuallakin vastustaa uutta kansanäänestystä. Sehän olisi viimeinen niitti sille, että jos kansa todella haluaa jotakin täysin järjetöntä, niin saakoon sen sitten, sillä kansa maksaa tämän ratkaisun kustannukset selkänahastaan.

Jos kansa taas älyää peräytyä hölmöydestään, se selviää siitä kärsimällä ne vahingot ja tappiot ja sen uskottavuuskatastrofin, jonka brexit-haikailu on tähän mennessä aiheuttanut. Siitä sitten vaan reippaasti eteenpäin vanhalla pohjalla. Olkoon opiksi.

Pikakommentti 9.12.2018: Brext ihan oikeasti

Kannatti lukea Economistin pääkirjoitus. Britannian parlamentille tarjolla oleva diili EU:n kanssa on jokaiselta kohdaltaan huonompi kuin nyt vallitseva tilanne. Sen lisäksi sopimusluonnos uhkaa romauttaa sen vähän, mitä imperiumista enää on jäljellä. Brexit voi katkaista Skotlannin ja Pohjois-Irlannin kytköksen Britanniaan. Se ei meitä paljon hetkauta, mutta briteille se on iso juttu.

Ainoa ulospääsy tästä hullutuksesta on pakottaa kansa äänestämään siitä massiivisesta mokauksesta, johon vastuuttomat kansankiihottajat yllyttivät sen 2016. Tästä toisesta kierroksesta tulisi myös kansanäänestys sitä, voiko kansanäänestyksessä olla yhtään mitään järkeä missään tilanteessa.

Economistin viimeinen naulaus: Nyt kun britit oikeasti joutuvat näkemään, mitä brexit todella merkitsee, heille kuuluu oikeus ilmoittaa haluavatko he sitä ihan oikeasti.

Pikakommentti 7.12.2018: Syy ja seuraus?

Puolueien kannatuslukemien siirtymät syyskauden mielipidemittauksissa tuntuvat vihjaavaan uudenlaiseen syyn ja seurauksen vuorovaikutukseen. Sosiaalidemokraattien kannatus kasvaa, kun työelämässä kiihkoillaan aktiivimallista, irtisanomissuojasta tai muista virkistäviä lakkoilumahdollisuuksia avaavista asioista. 

Demarien kannatus notkahtaa, kun työtaisteluja lupailevat uutiset väistyvät lehtien pääotsikoista. Jo parin viikon uutispimennys työelämän selkkuksista näyttää muuttavan tilannetta. Työmarkkinoiden väliaikainen ja näennäinen rauhoittumien näyttäisi olevan myrkkyä demarien kannatukselle.

Eihän se tietenkään näin voi olla, sillä virallisen tiedon mukaan työväenpuolueilla ei ole kytköksiä ammattiyhdistysliikkeeseen. Tämän opinkappaleen uskottavuus koeponnistetaan lähikuukausina. Testin tulos paljastuu sitten kun on nähty, millä tasolla työmarkkinoiden kriisiherkkyys ja taisteluhalu olivat vaalien edellä ja mikä vaaliyönä on äänestystulos.   

Pikakommentti 5.12.2018: Hätäkellojen aika

Tämä tuli mieleen itsenäisyyspäivän aattoiltana:

Kaksi entistä pääministeriä on ajautunut Venäjän rahaylimystön syleilyyn, ja silloin syleilijä on Venäjän presidentti. Lisäksi Venäjän oligarkkien peukaloruuviin juuttunut jääkiekkojoukkueen oletetulla imagolla suurbisnestä tekevä guru ajaa perustamaansa kansanliikettä eduskuntaan järjestömuodolla, jonka rahoitus ei ole julkinen.

Heidän hurskaat selityksensä kaiken erinomaisesta puhtaudesta voivat olla tottakin. Mutta he surffaavat niin heikolla jäällä, että sokea Reettakaan ei tiedä, missä he oikeastaan surfaavat, eivätkä ehkä he itsekään.

Entisten pääministerien solahtaminen Venäjän rahamaailmaan on heidän yksityisasiansa. He ovat hoksannet kivan tavan ansaita vähän lisää. Se kuuluu heidän oikeuksiinsa. Mutta tuntemattomasta lähteestä taloudellisen voimansa ammentava eduskuntataho olisi pelottava näkymä. Kansa tekisi viisaasti, jos se ensi kevään eduskuntavaaleissa torjuisi tällaisen hämärään taustaan perustuvan poliittisen yritteliäisyyden.

On hätäkellojen aika.

Pikakommentti 3.12.2018: Mysteeri Hietaniemessä

Kuljin alkuillasta Hietaniemen hautuumaalla ja kävin katsomassa Mauno Koiviston muistokiveä. Pimeydessä se ei aiheuttanut yhtä vahvaa tunnetilaa kuin ammattivalokuvaajien otokset. 

Mutta huomasin kummallisen ilmiön. Nollakelissä satanut kevyt pulverilumi peitti paaden tasopinnan valkoiseen harsoon. Kivijärkäleen etuseinämästä nousevat kaksi röpelöistä kultavanaa yhtyivät tasopinnalle taittuessaan vähän vahvemmaksi koristeelliseksi juovaksi. Sen ympäriltä parinkymmenen sentin matkalta lumi oli sulanut, vaikka se peitti muuten koko tasopinnan. 

Joku geologi antaa varmaan napakan selityksen sille, mikä sähköinen jännite syntyy, kun jalometalli kohtaa mustan diabaasiin. En halua kuulla sitä. Kohtasin mysteerin.

Pikakommentti 29.11.2018: Kaksoiskansalaisuus

Lakiesitys kaksoiskansalaisuuden vaikutuksesta viranhakijan kelpoisuuteen kansallisen turvallisuuden kannalta herkkiin tehtäviin näyttää saaneen kotoisan tuntuisen käänteen.

Muistelen aikaisemmin esittäneeni, että kaksoiskansalaisuus sinänsä ei voi olla minkään nimityksen este. Sen sijaan este voisi ja sen pitäisi olla se, mihin se toinen kansalaisuus velvoittaa.

Venäjä vaatii kansalaisiaan aina ja kaikissa tilanteissa edistämään Venäjän etua. Venäjän kansalainen saa olla lisäksi minkä tahansa muunkin maan kansalainen, mutta hänen velvollisuutensa on aina palvella Venäjän ja vain Venäjän etua.

Olisi silkkaa hulluutta hyväksyä tällaiseen sitoumukseen suostuneen ihmisen nimitys Suomen turvallisuuden kannalta tärkeään tehtävään. Hallitus näyttää hoksanneen asian ytimen.

Kolumni 29.11.2018: BREXIT OLKOON OPIKSI

29.11.2018 Etelä-Suomen Sanomat

Brexitiksi sanottu hölmöntölmäys on niin räikeä typeryys, että rääväsuisinkaan kyynikko ei olisi pystynyt samaan kuin Britannian populistieliitti. Sen keittivät kokoon suorasta demokratiasta hullaantuneet hälläväliä-kansanjohtajat ja ihmisten höynäyttämisestä nautiskelevat öykkärit.

Brexitiä vaativien todistelu loi sellaisen mielikuvan, että Euroopan unionista irtaudutaan lähettämällä kirje Brysselin, ja se on sillä selvä. Hei vaan. Näillä touhukkailla ei näytä olleen harmainta hajua siitä, mistä kaikesta silloin neuvotellaan, kun EU-jäsenyyttä puretaan. Eikä siitä, mitä vahinkoja alkaa tapahtua jo silloin kun tällaisesta hullutuksesta ruvetaan puhumaan. Saati sitten siitä, mitä brexitin toteutumisesta seuraa. Eikä varsinkaan siitä, että se vasta kalliiksi tulee, jos suurella vavalla neuvoteltu ero ei toteudukaan.

Tämä tyhmyyden epäpyhä yhteenliittymä sai äänestäneiden niukan enemmistön ilmeisesti kuvittelemaan, että EU:n taakasta vapautuminen palauttaisi sen neitseellisen tilan, jossa brittiläinen imperiumi yksin päättäisi kaikesta, kuten vanhoina hyvinä aikoina. Tai että ero unionista palauttaisi Iso-Britannian tilanteeseen, jossa se eli 1973 liittyessään Euroopan yhteisöön. Brexit-johtajat saivat äänestäjät kuvittelemaan, että kansan tahto voisi kääntää historian virran peruuttamaan ylämäkeen.  

Britannia hallitus uskotteli itselleen, että olisi mahdollista luoda ratkaisu, joka yhdistäisi viktoriaanisen imperiumin paluun, populistisen reuhaamisen ja Euroopan arkipäiväisen elämänmenon. Se neuvotteli unionin kanssa sopimuksen, joka ei toteuta yhtäkään brexit-kansanliikkeen hallitukselle ja hallituksen itselleen asettamista tavoitteista. Ja tämä sitten julistettiin suureksi voitoksi.

Nyt ollaan tilanteessa, jossa Britannian hallitus ilmoittaa neuvotelleensa eron. Lontoossa ja Brysselissä hyväksymisprosessiin pakotettu sopimus sitoo Britannian epämääräiseksi ajaksi moneen EU:n keskeiseen säädöskokonaisuuteen, joiden sisältöön Britannia ei voi vaikuttaa. Tällainen brexit erottaa Britannian unionin päätöksenteosta, mutta ei unionista.   

Pöydällä olevan sopimusluonnoksen hylkääminen johtaisi ainakin perinteisen koulukunnan mukaan kauheuksista kamalimpaan. Britannia ja Euroopan yhteiskunnallinen ja taloudellinen rinnakkainelo joutuisi sopimuksettomaan tilaan, jossa mikä tahansa voi johtaa mihin tahansa.

Haave kansanäänestyksessä tehdyn emämunauksen korjaamisesta uudella kansanäänestyksellä on tyhmyyden tuplausta. Brexitin aiheuttamat vauriot Britannian yhteiskunnalle ja taloudelle ovat jo tapahtuneet. Mikään ei voi muuttaa niitä tapahtumattomiksi. Yli puolet äänestäneistä ilmoitti uskovansa, että sattumanvarainen kansan mielipide johtaa parempaan lopputulokseen kuin poliitikkojen, virkamiesten ja tutkijoiden opiskelemastaan ja kokemastaan kehittämä tieto. Populismin riemuvoitto. Britannia on itse kaivamassaan kuopasta ja pysyy siellä. 

Entinen imperiumi käpertyy nyt itse aiheutetussa yksinäisyydessä omaan koloonsa. Luulisi, että brexitin jälkeisen tynkäunionin jäsenmaiden hölmöimmätkin populistit hiljentyvät hetkeksi miettimään ennen kuin alkavat pönkittää vaatimuksiaan uhkaamalla erota unionista. Tämän oppisisällön britit ovat tuottaneet ihan oma-aloitteisesti kartuttamaan EU:n kollektiivista viisautta. Ja he maksavat sen hinnan omasta selkänahastaan.

Tämä sokkirokotus populismia vastaan voisi parhaimmillaan vaikuttaa Suomenkin eduskuntavaaleihin ensi keväänä. Ehkä olisi hyvä, jos poliittiseen johtoon valittavat ihmiset tietäisivät sentään edes jotakin niistä asioista, joita ensi vaalikaudella lakia säätävä eduskunta joutuu päättämään.  

Pikakommentti 27.11.2018: Venäjän meritaisteluvoitto

On todella hämmentävää huomata olevansa samaa mieltä Jussi Halla-Ahon kanssa. Minskin sopimuksen perään kaahottaminen, johon Etyj-eliitti ja Euroopan unioni ovat keskittyneet, tarjoaa Venäjälle vapaat kädet Krimillä, kuten nyt nähdään. Minskin paperissa ei sanota Krimistä mitään. Siksi se on tämän perusongelman kannalta nollapaperi.

Mutta silti ei ole varmaa, selviääkö presidentti Putin tästä asiasta yhtä helposti kuin tähän asti kaikesta pullistelustaan. Nyt ei enää käydä kylmää sotaa. Venäjä on aloittanut kuuman sodan, jossa ruuti palaa ja ennemmin tai myöhemmin ihmiset kuolevat eivätkä vain haavoitu ja jää vangiksi.

Venäjä figureeraa haastamalla maailman laivaistoista kaikkein säälittävämmän ns. sotalaivaston.  Kalastusveneiden takakannelle häthätää pultatut konekiväärit eivät ole kovin pelottava uhkaaja Venäjän laivastolle. Kotirintamalla tällainen meritaisteluvoitto on kuitenkin kuumaa tavaraa.  

Kommentti 18.11.2018: ROHKAISU VAI ÄKSYILY

Rohkaisu johdonmukaisen päättelyn jatkamiseen ei ole äksyilyä
Arvioidessa uutta kirjaani Lännen tiellä Paasikivestä Niinistöön (Otava 2018) toimittaja Unto Hämäläinen kauhistelee huonoa harkintaani. ”Jukka Tarkasta kehkeytyy äksy sättijä, kun hän patistaa presidentti Niinistöä johtamaan Suomen Natoon […] Jos Tarkka olisi hieman malttanut asetella sanojaan, hän olisi voinut saada Niinistöstä kuuliaisen lukijan. Nyt käy niin, että Tarkka ahdistelee ja opastaa Niinistöä. Kirjantekijä tunkeutuu presidentin tontille, ja siitähän ei Niinistö tunnetusti pidä.” (Helsingin Sanomat 18.11.2018, s C5 / https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005902998.html)
Mielestäni kirjani osoittaa presidentin älyllistä kunnioitusta. Se ei sammu siitä, että haluaisin häneltä vielä lisää sitä todettuihin ilmiöihin perustuvaa johdonmukaista päättelyä, josta esitän arvostavia kommentteja. Se ei ole äksyilyä tai sättimistä vaan kannustus.
Tekijän on turha todistella, miltä kirjan pitäisi tuntua lukijan kädessä. Hämäläisen kirja-arviosta säpsähtäneiden kannattaisi lukea myös kirja. Sen tekstiä sopii sitten puntaroida Hämäläisen loistavan journalistisen taituruuden rinnalla.  

Kolumni 15.11.2018: TURVALLISUUDEN JATKUMO

Suomi on jo toiminnallisesti Nato-maa
15.11.2018 Etelä-Suomen Sanomat

Suomalaisen jääkärikomppanian koukkaus Trident Juncture-harjoituksessa Norjan tuntureilla yllätti sen vastustajaksi asetetun osaston panssarit. Samaan aikaan Suomi valmistautuu isännöimään Nato- ja sen kumppanimaiden johtoryhmien CMX-harjoitusta, jossa hiotaan puolustusliiton sisäistä kommunikaatiota ja päätöksentekoa kriisinhallinnassa.  

Osa suomalaisista nyökyttelee merkitsevästi; oikeassa porukassa ollaan. Osa on kauhuissaan; ollaanko siis jo Natossa. Molempien ryhmien tilannearvio on oikea. Suomi on täysin Nato-maan näköinen, vaikka se ei oikeasti ole sitä.

Presidentti Sauli Niinistö kommentoi puolustusharjoituksia Maanpuolustuskurssin avauspuheessa: ”Toimimme ’kartalla’ aivan kuten toimisimme tositilanteissakin. Emme siis osallistu Naton artikla 5:n päätöksentekoon emmekä sen toimeenpanoon. […] pidämme huolen omasta alueestamme, emmekä anna muiden käyttää sitä vihamielisiin tarkoituksiin kolmansia osapuolia kohtaan. Tänne tullaan vain jos kutsu käy. […] varmistamme, ettei sen enempää Nato-mailla, Ruotsilla kuin meilläkään ole harhaluuloja siitä, miten kriisin sattuessa toimittaisiin. Tämä ennakoitavuuden kasvaminen lisää osaltaan vakautta alueellamme.”

Suomi oli siis Trident Juncture-harjoituksessa ilman viitosartiklaa, mutta samalla kartalla kuin Nato-maat, jotka harjoittelivat viitosartiklan mukaisesti. Manöövereihin osallistuneet kokeilivat ja opettelivat, miten sotilaallista apua annetaan ja otetaan vastaan. Se kuuluu nykyisin myös Suomen puolustusvoimain tehtäviin. Isäntämaasopimuksessa on määritelty, miten Suomi kohtelee avun antajaa, ”jos kutsu käy”.  

                                            x                    x                    x

Suomen turvallisuus perustuu siihen, että Itämeren ranta-alueet pysyvät sitä nyt reunustavien itsenäisten valtioiden poliittisessa, taloudellisessa ja sotilaallisesti hallinnassa ja Euroopan unionin piirissä. Se on meille melkein yhtä tärkeää kuin Suomen valtioalueen koskemattomuuden varmistaminen. Siksi on johdonmukaista, että Suomi harjoittelee Itämerellä läsnä olevien valtioiden kanssa alueen turvallisuusrakenteen varmistamista. 

Monikansalliset puolustusharjoitukset ovat herättäneet tänä syksynä poikkeuksellisen suurta huomiota. Niissä ei kuitenkaan ole mitään uutta tai erikoista.  Ne ovat Suomen viime vuosikymmenellä harjoittaman johdonmukaisen turvallisuuspolitiikan järkevää jatkumoa.

Suomessa on kuitenkin turvallisuuspoliittisia vastarintapesäkkeitä, jotka pitävät eduskunnan hyväksymiä puolustuslinjauksia uhkana, koska niihin sisältyy Natoon liittymisen mahdollisuus. Lähiaikoina nähdään todennäköisesti, käyttäväkö ne parlamentaarista voimaansa turvallisuuden rakentamiseen vai tavoittelevatko ne jotakin muuta.    

Natoon liittyminen on pieni askel siihen verrattuna, mitä kaikkea Suomen puolustuksen perusajattelussa, rakenteessa ja toiminnassa on viime vuosina muutettu. Suomi on jo nyt toiminnallisesti Nato-maa.

Suomen puolustusyhteistyö Naton kanssa on kaikille tavallista poliittista harkintaa ja perinteistä sotilaallista ajattelua käyttäville naapurivaltioille ymmärrettävä oleva suuntaus. Myös Venäjälle, sillä sen vuosisatainen historia perustuu kylmään politiikkaan ja klassisiin sotaoppeihin.

Venäjä on parin vuosikymmenen aikana joutunut sopeutumaan kahdeksan lähialueensa valtion Nato-jäsenyyteen. Se vastusti niitä kakkia, mutta kun tapahtui niin kuin tapahtui, se ei enää mainosta epäonnistumistaan. Niin tulee hyvin todennäköisesti tapahtumaan myös sitten kun Suomi ja Ruotsi ovat myös muodollis-hallinnollisesti Naton jäseniä.

Venäjä teki strategisen tason virheen, kun yritti arvovallallaan torjua sellaisia lähiympäristönsä muutoksia, joita se ei voi estää.  

Keskustelu 13.11.2018: Terveisiä radion Ykkösaamusta

Olin tänä aamuna Ylen Radio 1:n Ykkösaamussa keskustelemassa Jari Mäkäräisen kanssa viime kuussa ilmestyneestä kirjastani Lännen tiellä Paasikivestä Niinistöön (Otava).

Keskustelun loppuosassa puhuin siitä, miten Suomen melko hyvä turvallisuusasema perustuu Itämeren alueen nykyisiin olosuhteisiin. Sen jatkuvuudesta ei ole takeita, jos olosuhteet muuttuvat, ja nehän muuttuvat historiassa aina. Suomen turvallisuuden toimivuus myös nykyisistä poikkeavissa olosuhteissa voidaan varmistaa vain betonoimalla se Nato-jäsenyydellä.

Natoon liittymistä on totuttu käsittelemään presidenttikeskeisesti. Ja onhan se niin, että käytännöllisesti katsoen olemattomiin uuvahtanut turvallisuuspoliittinen pohdinta ei viriä ennen kuin presidentti nostaa kissan pöydälle, ja katsotaan, mitä sitten alkaa tapahtua.  

Mutta Nato-asia ei sillä ratkea, se ratkeaa vasta eduskunnassa. Siihen tarvitaan niin iso enemmistö, että se ei synny ilman sosiaalidemokraatteja. Nato on yhtä lailla demariasia kuin presidenttiasia. Tämä voi kuulostaa synkeältä, mutta tilanne ei ole välttämättä toivoton. Demarit ottivat tiedustelulakien käsittelyssä hyvin selvästi turvallisuutta korostavan asennon ja jättivät aatteen leiskahdukset vähäksi aikaa syrjemmälle.  

Koko keskustelu on kuultavissa Yle Areenassa

Pikakommentti 10.11.2018: Eduskunta käyttää lainsäädäntövaltaa

Toivottavasti kuulin, ymmärsin tai muistan väärin Teollisuusliiton puheenjohtajan Riku Aallon lausunnon tänään Yleisradion uutislähetyksissä toistetussa haastattelussa. Moittiessaan maan hallitusta vähäisestä työelämän tuntemuksesta hän vaati työelämää koskevan lainsäädännön palauttamista kolmikantaan, sillä niin tehtyjen päätösten ”yleinen hyväksyttävyys” olisi parempi kuin jos ne olisi tehty ”yksipuolisesti maan hallituksen toimesta”.

Tämä merkittävä työmarkkinajohtaja ei puolestaan osoita erityisen hyvää tietämystä Suomen valtiollisesta järjestelmästä. Suomen perustuslain toisen pykälän mukaan ”valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”. Sen jälkeen perustuslaissa on pitkälle toistasataa pykälää. Mikään niistä ei anna mahdollisuutta siirtää työelämää koskevaa lainsäädäntöä millekään eduskunnan ulkopuoliselle yhteenliittymälle.

Pikakommentti 9.11.2018: Häirintä on rutiinia kriisitilanteessa

Olisi melkoinen ihme, jos Trident Juncture-puolustusharjoituksen suunnittelijat eivät olisi ottaneet huomioon sitä, että ulkopuolinen taho voi häiritä lentämisen turvallisuusjärjestelmiä. Todellisen aseellisen kriisin päällä ollessa niin tapahtuu vuorenvarmasti.

Jos sitä ei ole huomioitu harjoituksen suunnittelussa, häirinnän järjestänyt taho teki palveluksen Natolle. Puolustajan pitää pystyä toimimaan myös kohdatessaan odottamattomia asioita.

On erittäin todennäköistä, että häirintään oli varauduttu. Kummallista on vain se, jos sen vaikutuksesta siviili-ilmailuun ei varoitettu etukäteen.

Pikakommentti 2.11.2018: Suomen linja

Tuvallisuus- ja puolustuspolitiikan johto on ympäristössä parin vuosikymmenen aikana havaittujen ilmiöinen perusteella päätellyt, että on aiheellista varautua Venäjän Suomen koskemattomuutta loukkaaviin toimiin. Yhteistyön kehittäminen Naton kanssa on siksi järkevää.

Tämä ilmeisesti hyväksytään poliittisessa eliitissä ja ehkä myös kansalaismielipiteessä, koska merkittäviä vastalauseita ei ole kuulunut. Tämän järkeväksi oivalletun linjauksen ainoa mahdollinen seuraus on Suomen liittyminen Natoon, mutta sitä vastustaa raivokas tunnepitoinen kiihko. Mikä on yleisesti ylistetyn reaalipolitiikan taso Suomessa?  

Kolumni 1.11.2018: UUDEN VAARAN ENNUSMERKIT

1.11.2018 Etelä-Suomen Sanomat

Ministeri Jaakko Iloniemi ja professori Jarno Liméll ovat sellaisessa asemassa, että heillä on melkein velvollisuus täsmentää, mitä se oikein tarkoittaa, kun uusia vaarallisia asioita tutuu olevan kaikkialla. Niinpä he ovat julkaisseet kirjan Uhkakuvat (Docendo 2018)

Vanhan hyvän ajan propagandan yleensä tunnisti melko helposti, mutta uusien uhkien vaarallisuus perustuu siihen, että niiden ilmiasu voi olla melkein mitä vaan. Kaikkialla tuntuu olevan kyberiä, hybridiä, trollia, valetta ja vedätystä, mutta mistä ne voi tunnistaa?

Limnéll tiivistää ongelman ytimen. Nyt uhkaajat yrittävät saada ihmiset ajattelemaan tai toimimaan vaikuttamista yrittävän toivomalla tavalla ilman vallankäyttöä. He ovat kuin eivät olisikaan. Nämä kyberillä hybridisti trollaajat ovat kuin parooni Münchhausen, jonka kerrotaan omin voimin nostaneen itsensä ja ratsunsa suosta. Hänen aikanaan kukaan ei uskonut, mutta nyt hämäyksellä ja valehtelulla trollaajat tuntuvat menestyvän joskus aika hyvin.

Kirja kuvaa uusia uhkia monipuolisesti, mutta ne ovat niin hahmottomia, että vaaran tuntomerkit eivät erotu taustahälystä. Epävarmuus jatkuu, vaikka tietoa tulee lisää. Käteen ei taida jäädä muuta kuin se vanha viisaus, että historian tunteminen ja luetun ymmärtäminen auttavat tunnistamaan väärät profeetat ja paljastamaan valehahmot. Sivistys luo turvaa.

Sekään ei aina riitä. Suomen lähihistoria osoittaa, miten neuvostopropaganda pystyi kuormittamaan suomalaista sielua valheella ja pelolla niin raskaasti, että se vaikuttaa vieläkin. Ystävyyden ja luottamuksen soturit muokkasivat Suomen henkisen maaperän sillä tavalla muhevaksi, että uuden Venäjän trollien kelpaa sitä viljellä.    

                                            x                    x                    x

Kirjan innostavin osuus on Iloniemen sen loppujaksoon kirjoittamat kolme lukua. Ne kuvaavat vanhaa henkistä rakennetta, jota uudet uhkaajat yrittävät muokata mieleisekseen niin, että kukaan ei huomaa näin tapahtuvan.

Iloniemi arvioi Suomen ja Venäjän sudetta, Euroopan unionin tilaa ja transatlanttisen sidoksen jännitteitä. Teksti on klassista esseistiikkaa parhaimmillaan. Se tuottaa lukijalle hyvän mielen, vaikka tässä juoksutuksessa vanhat perusasiat näyttävät olevan huonommassa vireessä kuin pitkiin aikoihin.   

Suomessa ja Ruotsissa sotilaallista liittoutumattomuutta kuviteltiin turvatakeeksi, mutta nyt se osoittautuukin sudenkuopaksi. Inhorealistien ennuste voi käydä toteen. Jos Itämeren alueella syntyy aseellinen jännite tai yhteenotto, sotilaallisesti liittoutumattomat ovat samassa liemessä kuin Nato-maat, mutta ilman liittosuhteen tarjoamaa selkänojaa.

Saksalla ei ole halua eikä kykyä uhata Venäjää sotilaallisesti, eikä Yhdysvalloilla ole halua, vaikka kyky olisi. Iloniemi kirjoittaa, että Pietari on paremmassa turvassa maa- ja merihyökkäykseltä kuin koskaan. Sama koskee koko Venäjää, mutta vain sen läntistä ja luoteista suuntaa. Muilla suunnilla Venäjällä on isoja uhkia.  

Brexit osoittaa, miten jo pelkästään kotoisella uholla saadaan aikaan katastrofi ilman ulkoisten häiriköiden apua. Kaiken kukkuraksi alkaa näyttää siltä, että Venäjä trollit ovat ehkä hääränneet Britannian ikiomien helppoheikkien taustalla. Jos brexit todella osoittautuu edes osittain Venäjän vedätykseksi, se jos mikä todistaisi, että Iloniemen ja Limnéllin kuvaamat uudet uhat ovat todellisen vaaran ennusmerkkejä

  

Nyt kun Brexitin tuhoisuus alkaa vähitellen vaikuttaa käytännön tasolla, ilmenee myös sen kääntöpuoli. Se osoittaa, että EU on läntisen Euroopan korvaamaton perusrakenne ja turvatakuu. Britit ovat tahtomattaan tuottaneet tämän oppisisällön meille kaikille ja maksavat sen hinnan omasta selkänahastaan.

Pikakommentti 26.10.2018: Parlamentarismin voitto?

Hallituksen kompromissiesitys ja järjestöjen ensikommentit työllistämiskynnyksen madaltamisesta näyttävät johtavan parlamentarismin voittoon. Silloin kun työmarkkinatilanne kiristyy vaikeasti hallittavaksi, hallitus voi siirtää umpilukkotilanteeseen joutuneen kiistakysymyksen kolmikantaiseen valmisteluun. Päätöksen neuvottelumenettelyyn siirtymisestä tekee hallitus.

Se ei tarkoita sitä, että ay-liikkeellä olisi veto-oikeus kaikkeen työlainsäädäntöön. Työlainsäädäntöä johtaa hallitus eduskunnan enemmistön antaman luottamuksen varassa. Hallitus kutsuu ay-liikkeen neuvottelupöytään silloin kun arvioi sen tarpeelliseksi.

Artikkeli Knavassa: Suomen ja Yhdysvaltain kylmä sota

Kanavassa tänään julkistettu artikkelini kuvaa Suomen ja Yhdysvaltain suhteita kylmän sodan aikana. Niiden monipolvinen kulku osoittaa joitakin Suomen nykyisen, länteen tukeutuvan turvallisuuspolitiikan lähtökohtia. Huomenna esittelen Helsingin kirjamessuilla uutta kirjaani, joka kertoo näistä asioista yksityiskohtaisesti, ja myös kylmän sodan jälkeiseltä ajalta.

Kylmän sodan alkuvaiheessa Yhdysvaltain suhtautuminen Suomeen oli Washingtonissa omaksutun patoamispolitiikan johdannainen, Yhdysvaltalaiset seurasvat melkein ihastuneena, miten Suomi huonosta lähtökohdista käsin pani tehokkaasti hanttiin Neuvostoliiton ylivaltapyrkimyksille. Neuvostoliitto pysyi padon takana, eikä Yhdysvaltain tarvinnut tehdä sen hyväksi mitään.

Suomen sotilastiedustelun kylmässä sodassa läntisille kollegoilleen osoittama yhteistyövalmius ja suorituskyky on voinut etäisesti vaikuttaa vielä 2000-luvulla Yhdysvaltain valmiuteen siirtää aseteknologista huippuosaamistaan suomalaisille.

Suomen akateemiselle ja yhteiskunnalliselle eliitille avattu Asla-stipendiohjelma avasi niiden ikkunat länteen jo kylmän sodan alkuvuosina. Se auttoi myös Yhdysvaltain turvallisuuspolitiikkaa pohjustavaa tiedusteluyhteisöä ymmärtämään Suomen henkistä tilaa kovien sotakokemusten jälkeen ja neuvostopaineessa.

Suomen ponnistelu kohti puolueettomuutta kiinnosti aluksi Yhdysvaltoja patoamispolitiikan hengessä, sillä Suomen kansainoikeudellinen puolueettomuus olisi pakottanut purkamaan yya-sopimuksen. Yhdysvallat otti etäisyyttä, kun Suomi alkoi rakentaa diplomaattista puolustustaan Neuvostoliittoa vastaan sanataitellulla, joka korvasi puolueettomuuden pyrkimyksellä  puolueettomuuspolitiikkaan.  

Suhteita Yhdysvaltoihin rasitti 1970-luvun lopulla suomalaisten antama väärä tieto Neuvostoliiton painostuksesta ja 1980-luvulla syvänmeren sukellusteknisen huippuosaamisten myynti Neuvostoliitolle. Maiden väliset suhteet olivat aallonpohjassa.

Kaikki muuttui melkein yli yön 1990-luvun alussa, kun Koiviston Pax-tulkinta Pariisin rauhansopimuksen Saksaa koskevista artikloista vapautti Suomen yya-sopimuksen taakasta. Siihen loppui Suomen kylmä sota.  

Kun Suomi irtautui yya-sopimuksesta viime hetkellä ennen Neuvostoliiton romahdusta, Natosta tuli Suomelle periaatteessa samanlainen turvallisuuspolitiikan normaali elementti kuin lännen puolustusliitto oli aina ollut kaikille muille eurooppalaisille maille. Käytännössä Suomen Nato-suhde oli kuitenkin raskaasti traumaattinen.

Tästä tilanteesta lähti kehittymään Suomen yhteistyö lännen puolustusliiton kanssa ilman Nato-jäsenyyttä. Kanavassa julkaistu artikkeli (Suomen ja Yhdysvaltain kylmä sota / Kanava 7/2018, ss.40-45) kuvaa sen alkuaskeleita kylmän sodan aikana.

Muutama viikko sitten ilmestynyt kirjani (Lännen tiellä Paasikivestä Niinistöön, Otava 2018) antaa yksityiskohtaisen kokokuvan historian tästä jaksosta, ja siitä, miten kylmän sodan jälkeen on rakennettu Suomen nykyinen turvallisuus. 

Kirjan päätöslukuna on yritys arvioida, mitä Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjassaan esittämistä lausunnoista saattaisi seurata Suomen Nato-jäsenyyden kannalta. 

Pikakommentti 21.8.2018: Tietoa eduskunnalle

Jos siis ammattiyhdistysliike on kehittänyt sen ilmeisesti oikean viisauden, että irtisanomissuojajan heikentäminen pienissä yrityksissä ei ole hyvä idea, tämä tärkeä tieto pitää toimittaa eduskunnan  lakiesitystä lähiaikoina käsitteleville valiokunnille. Siitä se asia hoituu ilman mitään lakkoreuhaamista ja muuta perineistä mahtailua.

Kolumni: NE TEKEVÄT MITÄ TAHTOVAT

Etelä-Suomen Sanomat 18.10.2018

Ammattiyhdistysliike on päättänyt ottaa hallituksen ohjaukseensa, mutta taipuuko demokratia korpokratiaksi, parlamentarismi järjestövallaksi? Hallitus näyttää päättäneen, että ei taivu, ja sillä on kaikki demokratian puolustuksessa tarvittavat työvälinet. Ongelma on vaan se, että ammattiliitot pelaavat eri peliä kuin hallitus. Ne ovat tottuneet tekemään, mitä tahtovat.

Kun ammattiyhdistysliikkeen vaikutusvalta hupenee, sen puheenparsi kovenee. Ajatus työllistämismahdollisuuksien parantamisesta kokeilemalla irtisanomissuojan joustoa pelästytti järjestöjohtajat kohtalokkaaseen virheliikkeeseen. Se lähti työtaistelutoimin opastamaan lainvalmistelua, joka tapahtuu ministeriöissä virkavastuulla eduskunnan luottamusta nauttivan hallituksen johdolla.

Eduskunnan tehtävänä on arvioida, onko virkamiesvalmistelussa aikanaan syntyvä esitys jalostettavissa lakipykäliksi. Jos ilmenee, että ei ole, hallituksen esityksen kaataa eduskunta. Siihen ei tarvita järjestöväen lakkouhkauksia tai muuta tömistelyä.  

Ammattiyhdistysliike on perinteisesti opastanut ja rahoittanut parhaita voimiaan ansioitumaan myös puoluetyössä niin, että pääsevät eduskuntaan. He edustavat järjestöväen näkemyksiä parlamentaarisessa päätöksenteossa. Ammattiyhdistysliikkeen osallistuminen lainsäädäntötyöhön pitäisi kanavoida sen kassa samoin ajattelevien kansanedustajien tukemiseen ja kannustamiseen.

Hallituksen komentelu työtaistelumenetelmillä antaa luokkatietoiselle järjestöväelle sen viestin, että ammattiliitot ottavat hallituksen ohjaukseensa. Jos lähdetään suoran vaikuttamisen tielle hallitusta vastaan, ammattiyhdistysliikkeeseen leimautuneiden ei kannata vaivautua parlamentaariseen toiminaan.  

Ammattiyhdistysliike opettaa nyt jäsenkunnaalleen, että jos eduskunnan enemmistön tahto on toinen kuin järjestöjohdon viisaus, sen pahempi eduskunnalle. Kriisin synnyttänyt työsuhdeturvaongelma on melko pieni yhteiskuntarakenteen yksityiskohta verrattuna siihen valtiofilosofiseen taitekohtaan, johon järjestöjohtajien itsetehostus on johtanut. Enää ei ole kysymys irtisanomissuojasta vaan siitä, hyväksyvätkö liitot parlamentaarisen demokratian vai valitsevatko ne korpokratian.   

                                            x                    x                    x

Hallituksen kaavaileman kokeilun tavoitteena on avata työelämän ulkopuolelle joutuneille uusi väylä päästä osoittamaan työkykynsä. Siitä hyötyisivät sekä työn ottaja että sen antaja. Ammattiyhdistysliikkeen viestintä perustuu propagandistiseen tekokauhisteluun. Se uskottelee, että hallitus haluaa antaa yrittäjille mahdollisuuden nautiskella ihmisten irtisanomisesta.

Liitot hurskastelevat, että irtisanomissuoja ei saa riippua siitä, millainen yritys sattuu olemaan työnantajana. Väitteen perusoletus on väärä. Lain antama suoja on kaikille sama, mutta se toteutuu yritys- ala- ja suhdannekohtaisesti eri yrityksissä eri aikoina eri tavoin. Vaikeaan markkina-asemaan joutuneessa yrityksessä henkilöstön työsuhdeturva on käytännössä huonompi kuin hyvässä kunnossa ja edullisessa markkina-asemassa olevan firman väellä.     

Todellinen työsuhdeturva riippuu myös ihmisen sijainnista yrityksen rakenteessa. Kassavirtaa välittömästi kartuttavaa työtä tekevät palkansaajat ovat paremmassa turvassa kuin tukitoiminnoissa työskentelevät. Tiedän tämän omasta kokemuksesta.

Melkein puoli vuosisataa sitten sain potkut elämäni ensimmäisestä työpaikasta. Olin yrityksen tiedotus- tai kuten silloin sanottiin PR-osaston nuorin toimihenkilö. Kun tuotannollis- taloudelliset asetelmat pakottivat yrityksen pienentämään kuluja, piilukirves iski sinne, missä työn tulos ei ilmennyt päivittäisenä kassakoneen kilinänä. Tiedottajat olivat vapaata riistaa.  

Pikakommentti 16.10.2018: Esitys, jota ei ole

Tämän tiistain suuren eduskuntadraaman lopputulema näyttää siltä, että oppositiojohtaja yritti ensin osoittaa pääministerin toimivan naurettavasti, kun vaatii eduskunnalta hyväksyntää lakiesitykselle, jota ei ole olemassa. Sen jälkeen hän ryhtyi keräämään irtopisteitä vastustamalla esitystä, jota ei ole.    

Pikakommentti 15.10.2018: Kelpaako valtamedialle mikä tahna?

Tänä iltana TV ykkösen puoli yhdeksän pääuutislähetys tarjosi taas hyvän näytön siitä, mikä on valtamedian, kuten Ylen ja Hesarin, ja ehkä muidenkin tapa siirtää todellista kansalaismielipidettä poliittiseen tilannearviointiin. Valtakunnalliseen tietoisuuteen iski sympaattiselta vaikuttaneen rouvan ajatus, jonka mukaan välttämättä ei ole hyvä, jos alle 10 henkilön pienyrityksissä ne kaikki voitaisiin sitten irtisanoa.

Onko valtamedia siis sitä mieltä. että mikä tahansa kadulla vastaan kävelevä mielipide mistä tahansa asiasta on yhtä painava argumentti kansallisen yhteisön rakentamiseen kuin mikä tahansa muu mielipide.  Vai olisiko tilaa myös terveen arkijärjen harjoittamiselle?

Pikakommentti 13.10.2018: Härskiintyneet eväät

Erkki Tuomioja hehkutti MTV 3:n kymppiuutisissa poliittisen lakon oikeutusta muistuttamalla, että parlamentaarinen demokratiakin on saavutettu sellaisella. Viittaus suuntautui ilmeisetsi vuoden 1905 suurlakkoon. Siinäpä huippuluokan historiantutkija pläjäytti napakat askelmerkit digiaikaa elävän EU-Suomen ankeaa arkipäivää elävälle parlamentaariselle eliitille ja kansan syviä rivejä edustavalle ammattiyhdistysliikkeelle.

Onko todella niin, että se, mikä 113 vuotta sitten pudotti Venäjän keisarin ja Suomen säätyvaltiopäivät polvilleen, riittää ja tarvitaan tuhoamaan nyt globaalissa maailmantaloudessa ja Euroopan unionin sisäisessä keskinäisriippuvuudessa elävää Suomea johtavan Sipilän hallituksen. Kylläpä vasemmisto joutuu hakemaan eväänsä kaukaa menneisyydestä. Etteivät vaan olisi matkalla härskiytyneet. Tuomioja tietää vielä paremmin kuin minä, miten törkeän populistinen tuollainen heitto on.

Pikakommentti: Miksi potkut eikö pestaminen

Miksi ihmeessä koko poliittinen yhteisö meuhkaa siitä. että hallitus yrittää helpottaa irtisanomista, kun tarkoituksena on uuden ihmisen pestaamisen helpottaminen.

Uusi kirja: SUOMEN TIE LÄNNEN TURVAAN

Tänään julkistettiin uusin kirjani LÄNNEN TIELLÄ PAASIKIVESTÄ NIINISTÖÖN (Otava 2018). Tiivistin sen pääsisällön Etelä-Suomen Sanomissa julkaistuun kolumniin.

Suomen tie lännen turvaan  

Etelä-Suomen Sanomat 4.10.2018

J. K. Paasikivi alkoi 1940-luvun lopulla varovasti hakea Yhdysvaltain suojaa Neuvostoliiton uhkaa vastaan. Suomen tilanne näytti synkältä, mutta kommunistien valta-aseman romahdus kesän 1948 eduskuntavaaleissa vahvisti Yhdysvaltain uskoa Suomen mahdollisuuksiin.

Yhdysvaltain Suomelle myöntämien valtionlainojen korot ja lyhennykset ohjattiin Asla-rahastoon, joka vuodesta 1950 lähtien myönsi apurahoja suomalaisen yliopistoväen opiskeluun ja tutkimus- tai opetustyöhön yhdysvaltalaisissa yliopistoissa. Asla-ohjelma oli Suomen henkisen ilmaston merkittävimpiä piilovaikuttaja sotien jälkeisinä vuosikymmeninä.

Yhdysvaltain sotilastiedustelu alkoi 1953 testata suomalaisten kollegojen yhteistyöhalukkuutta.

Suomen tiedustelu luovutti länteen perusteellisen kartta-aineiston toiminta-alueestaan. Yhdysvaltain tiedustelu toimitti Suomen seismologisille tutkimuslaitoksille Neuvostoliiton Jäämeren alueella tekemien maanalaisten ydinasekokeiden seurantaan sopivaa havaintokalustoa.

Suomen sotilastiedustelun kylmässä sodassa osoittama yhteistyövalmius ja suorituskyky on voinut etäisesti vaikuttaa vielä 2000-luvulla Yhdysvaltain valmiuteen siirtää aseteknologista huippuosaamistaan suomalaisille. 

                                            x                    x                    x

Urho Kekkosen neuvostomyönteisyys heikensi 1950-luvun lopulta lähtien Yhdysvaltain luottamusta Suomeen. Länsisuhteet paranivat taas 1970-luvulla, kun Suomi nosti kansainvälistä profiilia ja torjui Neuvostoliiton räikeän tunkeilun.

Suhteita Yhdysvaltoihin rasitti 1970-luvun lopulla suomalaisten antama väärä tieto Neuvostoliiton painostuksesta ja syvänmeren sukellusteknisen huippuosaamisten myynti Neuvostoliitolle 1980-luvulla.

Suomen irtautuminen yya-sopimuksesta ja Hornet-kaluston hankinta ilmavoimille 1990-luvu alussa mullistivat Yhdysvaltain suhteen Suomeen. Kun Nato sitoutui 2010-luvulla Baltian puolustukseen, Suomen valmius Itämeren puolustusyhteistyöhön paljasti uuden kytköksen. Asiantuntijapiireissä oli jo kauan tiedetty, että Suomi tarvitsee Natoa, mutta nyt ilmeni sen lisäksi, että Nato tarvitsee Suomea.   

Hornet-investoinnin jälkeen Suomen hankkimat keskeiset asejärjestelmät ovat läntistä juurta ja elävät samassa aseteknisen tiedon ja taidon vuossa kuin Naton kova kalusto ja sen taistelujärjestelmät.

Valittua linjaa jatkoivat ja vahvistivat 1990-luvulla toteutetut taistelupanssari- ja helikopterihankinnat ja tykistöaselajin terästäminen. Hornet-järjestelmän teho nousi uudelle tasolle 2000-luvulla hankitulla risteilyohjusteknologialla ja samoihin aikoihin avattiin mahdollisuus ostaa uusinta huipputeknologiaan perustuvia meripuolustusohjuksia. Osaan näistä hankinnoista liittyi pitkään aikatauluun sidottu aseteknisen huippuosaamisen kehitys yhteistyössä Yhdysvaltain kanssa.

Lännen julki lausumaton mutta käytännössä selvästi osoitettu valmius rakentaa Itämeren puolustusta myös Nato-alueen ulkopuolelle tuotti Suomelle yllättävää lisäarvoa. Natolle alkoi olla tärkeää, että Suomi pystyy kaikissa tilanteissa pitämään alueensa omassa hallinnassaan. Suomella on kerrankin sellaista, mitä länsi tarvitsee ja arvostaa.

Suomen aseellisen puolustuspolitiikan johto ymmärsi hyödyntää uudessa tilanteessa avautuneet näkymät. Vallassa 2010-luvun alkupuolelle asti ollut piilopasifistinen poliittinen johto joutui henkiselle epämukavuusalueelle, mutta ei kehdannut torjua uutta suuntaa ideologisin perustein, sillä puolustusrakenteen viritys läntiseen yhteistyöhön perustuu turvallisuusympäristössä todetuista muutoksista tehtyihin järkeviin johtopäätöksiin. Sitä sanotaan reaalipolitiikaksi.

Pikakommentti 1.10.2018: Yleisräyhäämisen logiikka

Ammattiyhdistysliikkeen kuumakallet näyttävät unohtaneen, että Suomi ei ole korporatiivinen vaan parlamentaarinen demokratia. Se tarkoittaa sitä, että täällä hallitus tekee hyvin perustelluiksi arvioimansa esitykset eduskunnalle, joka sitten päättää, pistetäänkö ne historian roskakoriin, vai tehdäänkö niille jotakin muuta. Nykyisen kärhämän aiheuttamaa hallituksen esitystä ei vielä ole edes olemassa. Ammattiyhdistysliike vastustaa olematonta.

Ammattiyhdistysliikkeen aktiivimalleista esittämä kritiikki näyttää hyvin perustellulta ja johdonmukaiselta. Oikea menettely tämän havainnon jalostamiseksi poliittiseksi päätökseksi olisi se, että ammattiyhdistysliike käytäisi suurella rahalla eduskuntaan junailemiaan etäpäätteitään sellaisen parlamentaarisen enemmistömielipiteen luomiseen, että kun hallituksen lähiaikoina ehkä eduskuntaan tuleva esitys saadaan parlamentaariseen käsittelyyn, se hylätään.

Olisikohan nykyisen rujon asetelman taustalla se raadollinen historia, että laman syvimmässä vaiheessa niin moni ammattiyhdistysliikkeen verissä suin vastustama uudistus onnistuttiin kuitenkin osittain toteuttamaan, ja siitä koitui edes vähän aikaa kestävä kansantalouden kasvuvaihe. Nyt perinteisen edunvalvonnan johtajat yrittävät todistella uskovaisilleen, että vanhanaikainen räyhääminen sittenkin kannattaa aina.

Pikakommentti 26.9.2018: Häränpyllyjä

Kaksi logiikan häränpyllyä illan 26.9.2018 uutislähetyksistä:

Pääministeri Dmitri Medvedev sanoi, että kuvitelma helikopterien laskeutumispaikojen sotilaallisesta käytöstä on ”vainoharhaista houretta”.  On loukkaavaa esittää jotakin noin älytöntä trollihöpötystä suomalaisille. 

Tiedustelulakien kiireellistä käsittelyn vastustajat perustelevat kantaansa sillä, että kun lait joka tapauksessa hyväksytään ensi kevään eduskuntavaalien jälkeen, niin miksi kiire. No jos niin on, mitä vahinkoa siitä koituu, jos itsestään selvä asia hyväksyttäisiin saman tien jo nyt. Ettei olisi vaan kysymys propagandistisesta pullistelusta.

Pikakommentti 23.9.2018: Suomen kolmas linja

Ulkopoliittisessa instituutissa tutkijana toimivan Matti Pesun artikkeli uusimmassa Maanpuolustuskurssiyhdistyksen lehdessä aiheutti tyytyväisyyden hytinää. (Kolmatta linjaa: Suomi ja kansainvälinen puolustusyhteistyö, Maanpuolustus / Syyskuu 2018, ss. 12-17) Sen perussanoma on täsmälleen sama kuin 4.10.2018 julkistettavan uuden kirjani viesti. (Lännen tiellä Paasikivestä Niinistöön, Otava 2018) 

Pesu kirjoittaa, että ”strategisen asemansa ja sotilaallisten kykyjensä takia” Suomi näyttäytyy lännelle kiinnostavana puolustusyhteistyökumppanina Itämeren tasapainon ja läntisen pelotteen ylläpitämiseksi. Natolle ja Yhdysvalloille on tärkeää, ”että Suomella on kyky pitää alueensa hallussa kaikissa tilanteissa.”

Kirjassani osoitan, että tämä läntisen turvallisuusajattelun pohjavirta vaikutti jo 1990-luvun alussa siihen, että Saksa myi Suomelle raskaan maanpuolustuksen perusmateriaalia. Ja varsinkin siihen se vaikutti, että Yhdysvallat  halusi myydä Suomelle sen ajan edistyksellisimpiin kuuluvan Hornet-hävittäjiin perustuvan puolustusjärjestelmän.  

Selostan kirjassani Suomen ja lännen suhteita 1940-luvun lopulta viime tammikuun presidentinvaaleihin. Pitkän linjan hämmästyttävimpiin kuuluva vaihe on 1950-luvulla alkanut Suomen ja Yhdysvatin sotilastiedustelun salainen yhteistyö. 

Matkan varrella oli myös aallonpohjavaiheita. Yhdysvaltain epäluulo Suomea kohtaan oli syvimmillään 1980-luvulla. Ja sitten presidentti Mauno Koiviston 1990-luvun alussa esittämä Pariisin rauhansopimuksen tulkinta ja yya-sopimuksen raukeaminen muuttivat tilanteen kertaheitolla 180 astetta.

Kirjani perusjohtopäätös on se, että Venäjän etukenoisen sotilaspolitiikan luomassa tilanteessa Suomella on vihdoin sellaista, mitä länsi tarvitsee ja arvostaa. Edellä siteeraamani Pesun artikkelin kohdat kuvaavat terävästi, mihin tämä lännen asennemuutos perustui.     

Kolumni 21.9.2018: REUNAMERKINTÖJÄ MUISTELMIIN

21.9.2018 Etelä-Suomen Sanomat

Isonveljen muistelmien lukeminen avartaa (Pekka Tarkka: Onnen Pekka, Otava 2018). Jonkin verran tiesin Pekan elämästä lapsuutemme ja nuoruutemme aikoina, vaikka silloin jo pelkästään ikäeron takia kuljimme eri maailmoissa. Kaikkein jännimpiä asioita en kuitenkaan tiennyt.

Kuten esimerkiksi sitä, miten Pekan tie kohti ensimmäistä avioliittoaan varmistui Lontoossa 1950-luvun lopulla. Hauska havainto, sillä saman reitin kautta kulki myös minun romanssini Marin kanssa seuraavalla vuosikymmenellä, ja naimisissa ollaan vieläkin.

Vietnamin sodan aikaan Pekka lähti rakastettunsa mieliksi sodan vastaiseen mielenosoitukseen. Joukko hajaantui lauhkeasti, kun poliisi pysäytti etenemisen. ”Se oli ensimmäinen ja viimeinen mielenosoitukseni”.

Minäkin olen kerran osoittanut mieltä kadulla. Punapanssarien jyrättyä yli Prahan kevään 1968 annoin Tehtaankadulla ajaessani Anglian äänitorven huutaa niin kauan, kun Neuvostoliiton suurlähetystö näkyi sivuikkunasta. Tuntui hyvältä. Katseella minua seurannutta passipoliisia taisi hymyilyttää.

                                            x                    x                    x

Pekka pohti varusmiesaikanaan ja sen jälkeen sotaväen moraalia ja etiikkaa. Tiesin tämän ennestään, sillä minun tullessani kutsuntaikään Pekka antoi kaverinsa Pentti Linkolan aseetonta palvelusta suosittelevan pamfletin, ja opasti miettimään sellaistakin vaihtoehtoa.

Menin kuitenkin Inttiin, ja turhauduin pahan kerran. Minusta tuli armeijan huonoin vänrikki, mutta Pekka väittää ansainneensa tämän nimikkeen minua ennen. Maanpuolustuksen eettistä arvoa ja turvallisuusmerkitystä aloin ymmärtää vasta päästyäni kunnolla historian opiskelun alkuun.

Pekan muistelmien mielenkiintoisin uusi asia on se, että aseiden moraalia pohtivaan kirjeenvaihtoon osallistui myös isoisämme Sigfrid Sirenius. Tämä pappissukumme grand old man kannusti Pekkaa opiskelemaan uutterasti RUK:ssa.

Sirenius vastusti julkisesti Neuvostoliiton strategisten tavoitteiden tukemista, jota presidentti Urho Kekkonen vaati. Yya-sopimuksen mukainen ”valmius maan länsirajan puolustamisesta merkitsisi pohjoismaisen vapauden ja kulttuurihengen menetystä”.

Tekisi mieli tulkita isoisän linjaus Suomen kylmän sodan jälkeen omaksuman puolustusajattelun etiäiseksi. Nykyisin Sireniuksen kuvaama uhka on tukahdutettu puolustusyhteistyöllä lännen kanssa.

Tulkintayritykseni taitaa olla hutera. Luultavasti Sirenius halusi vastustaa pahaa hyvällä. Tai ei vastustanut ollenkaan. Hän haaveili, että sotilaallinen tyhjiö loi turvallisuutta. Sellainen ajatus nostaa minut isoisäkapinaan. 

Hyökkäystä vastaan puolustautuminen ei ole militarismia. Pahuuden vastustaminen on hyvyyttä, rauhantyötä turvallisuuden puolesta. Pasifisti lupaa etukäteen kääntää toisenkin posken, jos joku lyö. Aseellisen väkivallan käyttöä suunnitteleva saa pasifistilta kutsun hyökätä ja avoimen valtakirjan.   

Pekka liittyi aseista täysin kieltäytynyttä Erik Schülleria tukeneeseen rintamaan. Tasatahtia sen kanssa hän ilmiantoi itsensä yllytyksestä aseista kieltäytymiseen. Se oli silloin rikos.

Pekka joutui raastupaan, ja sai 480 markan sakon. Kaikki tuomiot kumottiin myöhemmin ja presidentti armahti tuomitut. Vähän myöhemmin pasifismin profeetta Schüller alkoi opastaa  vallankumouksellista nuorisoa sotaväkeen opiskelemaan tappamisen taitoa.

Pekka näyttää pohtivan uudella tavalla aatteen kaiken kattavaa viisautta. Ehkä ”historiantutkimuksen kriittisyys ja terve epäily ovat hyviä periaatteita myös poliittiseen ajatteluun.” Olin ilmeisesti jo 1960-luvulla onnistunut tönimään häntä vähän tähän suuntaan kirjeenvaihdossamme, joka virisi Erkki Tuomiojan pamfletista tekemäni kirja-arvostelun jyrkistä ilmauksista.