Kolumni 29.12.2016: Supervaltojen yhteinen suunta

Ennen vanhaan parempaa ei olisi voinut kuvitella kuin toisiaan kehuvat Yhdysvaltain ja Venäjän presidentit. Sitä sanottiin liennytykseksi, ja se lupasi hyviä asioita kaikille. Presidentti Vladimir Putinilla ja pian-presidentti Donald Trumpilla on muittakin yhteistä ominaisuuksia kuin keskinäinen ihailu.  

He ovat kunnostautuneet jättiomaisuuden kartuttamisessa, suhtautuvat yhtäläisen suurpiirteisesti tosimaailman ilmiöihin ja pystyvät hämmästyttävään sana-akrobatiaan milloin minkäkin kohderyhmän pitämiseksi hyvällä mielellä. Heidän avustajiensa ratkaisevia valintaperusteita ovat ehdoton uskollisuus suurelle johtajalle, kyky kahmia omaisuutta ja kiitollisuus pääsystä entistä tuottoisammille apajille. Lahja sitoo saajansa ikuiseen kiitollisuudenvelkaan, ja se on tarkoituskin.

Tällainen rappio tuhosi ensin keisarien Venäjän ja sitten Neuvostoliiton. Nyt se kukoistaa Putinin Venäjällä ja näyttää rynnistävän uuden presidentin johdolla myös Yhdysvaltoihin. Supervaltojen kilpailu ei koske enää sitä, kumpi kehittää parhaiten toimivan yhteiskuntarakenteen, tehokkaamman talouden tai tuhoisimman sotakoneiston. Nyt kilpaillaan siitä, kumman kansa sietää pidempään ränsistyneen valtiollisen kulttuurin törkyä.

Yhdysvallat voi ehkä sittenkin selvitä tästä kujanjuoksusta vain kohtuullisin vaurioin. Sillä on sentään jokseenkin toimintakykyinen vaalikoneisto, joka antaa ainakin teoriassa mahdollisuuden vaihtaa johtoa väkivallattomasti. Yhdysvaltain poliittisen kulttuurin tulevaisuus riippuu siitä, kuinka nopeasti se pystyy opettamaan Donald Trumpin ihmistavoille. Vielä ei ole valoa tunnelin päässä. Tähän asti demokratia on näyttänyt vain pimeän puolensa.

                                            x                    x                    x

Yhdysvaltain poliittisen tulevaisuuden kannalta on jokseenkin samantekevää, onko joku peukaloinut jossakin jotakin varmistaakseen Hilary Clintonin tappion. Paljon isompi ongelma on se, että Yhdysvalloissa yleensä ottaen pääsi syntymään joukkopsykoosi, joka nosti ehdokkaaksi ja presidentiksi Donald Trumpin. Ja nyt merkittävä kansanosa on innoissaan, kun Trump näyttää toteuttavan ainakin muutamia vaalikampanjan aikana ilmoille päästämistään älyttömyyksistä.

Vaikka Putin ehkä on pystynyt tekemään Clintonille ruman tempun, hän ei sentään ole voinut luoda Yhdysvaltoihin sellaista henkistä tilaa, jossa Trumpin kaltainen sekoilija voi päästä presidentiksi. Se on kotikutoista demokratiaa.

Kun tutkiva journalismi ryhtyi selvittelemään trumpismin alkuperää, TV-ruutuun alkoi tulvia Yhdysvaltain raunioituneiden teollisuuskeskusten alakuloa ja pystyyn lahoavien syrjäkylien ankeutta. Niiden lohduttomuus ja sottaisuus ei jää yhtään jälkeen Venäjän äärimmäisen kurjuuden kuvista, joilla lännen mediassa on mässäily jo pitkään.

Ei ihme, että sellaisessa ympäristössä kehittyy silmitön raivo, joka hyväksyy lipunkantajakseen millaisen rähjääjän tahansa. Läntinen demokratia joutuu alistumaan itse aiheutettuun nöyryytykseen, mutta Putinin hallinto tukehduttaa maaseudulla ja laitakaupungeilla  kuplivan vihan vanhanaikaisella valtioterrorismilla.  

Kylmän sodan aikana hyvää halunnet optimistit seurasivat toiveikkaasti valtiollisten järjestelmien kauneuskilpailua. He alkoivat unelmoida, että kilpailevat supervallat alkaisivat kehittyä muistuttamaan tosiaan, ja siitä syntyisi uusi harmonia. Konvergenssiteoria oli kova sana.

Yhdysvallat on vajoamassa populismin suohon, mutta Venäjä peittää arkitodellisuutensa sotaisalla korskeudella ja keisarillisessa loistossa poseeraavan Putinin lumolla.  

Uusi konvergenssi voikin olla sitä, että Yhdysvaltain trumpistinen poliittinen kulttuuri alkaa hiipua kohti venäläistä putinismia

Pikakommentti 23.12.2016: Valta ja vaiktusvalta

Suomen Kuvalehden joulunumerossa toimittaja Heikki Vento kirjoittaa minun sanomakseni aivan uskomattomia asioita (Suomen kuvalehti 51-52/2016, s. 22)

”Presidentin henkilökohtaiset ominai­suudet vaikuttavat mahdollisuuksiin käyttää valtaa, uskoo professori Juk­ka Tarkka. Komentosuhteet eivät riipu muodol­lisesta vallasta. Persoonallisuus vaikuttaa enemmän kuin lakiteksti. Presidentil­tä on muodollisesti poistettu hyvin pal­jon valtaa. Sauli Niinistö käyttää turval­lisuuspolitiikassa enemmän valtaa kuin perustuslaissa on säädetty, Tarkka sa­noo.”

Toivonpa todella, että Vento on tallettanut kännykälleen sen puhelinkeskustelun, josta nämä asiat ovat peräisin. Jos sellainen tallenne on olemassa, siitä ilmenee myös, että puhuja on joku muu kuin minä.

Puhuin puhelinkeskustelussamme siitä, että persoonallisuus, asiaosaaminen ja karisma antavat vaikutusvaltaa ohi sen, mitä laakipykäliin on kirjoitettu päätösvallasta. Se ei tarkoita sitä, että komentosuhteet olisivat riippumattomia muodollisesta vallasta. Eikä sitä, että presidentti Sauli Niinistö käyttäisi turvallisuuspolitiikassa enemmän valtaa kuin perustuslaissa on säädetty.

Persoonallisuus ei vaikuta enemmän kuin lakiteksti, mutta sekin vaikuttaa. Mauno Koivisto ja Lauri Kristian Relander hoisivat ulkopolitiikkaa saman hallitusmuodon pykälän mukaisesti, mutta tyyli ja tulokset olivat erilaisia.

Niinistö ei käytä valtaa enemmän kuin perustuslaissa on säädetty. Hän käyttää laissa määritellyn vallan rinnalla sellaista valtaa, josta missään laissa ei voida sanoa mitään. Se valta on ollut kaikkien presidenttien käytettävissä, jos on persoonallisuutta, asiaosaamista ja karismaa. Kaikilla ei ole ollut. Niinistöllä on.

Venton jutun minua koskeva kohta on niin perusteellisesti perätön, että siinä minulle suotu tittelikin on väärä.  En ole professori.

Jukka Tarkka

Valtiotieteen tohtori

Pikakommentti 18.12.2016: Kuka auttaa ketä

Kanavan numerossa 8/2016 julkaistu Jaakko Blombergin artikkeli toistaa Lissabonin sopimuksen kohtaa 42/7 koskevan tulkinnan, joka esiintyi viimeksi eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan mietinnössä hallituksen viime kesänä julkaistusta turvallisuusselonteosta. Sen mukaan sopimuksen turvalauseke velvoittaa unionin kaikkia jäsenmaita antamaan sotilaallista apua hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle jäsenmaalle, ja oikeuttaa kaikki jäsenet saamaan muiden jäsenten apua, jos joku niistä joutuu hyökkäyksen kohteeksi.

Ainakin välittömästi Lissabonin sopimuksen hyväksymisen jälkeen myös Suomen hallituksen virallinen tulkinta oli se, että turvalausekkeeseen kirjoitettu turvatakuu koskee samalla tavalla kaikkia unionin jäsenmaita. Tämä on kuitenkin vain Suomen hallituksen, eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan ja Jaakko Blombergin hurskas toive. Kunpa se olisikin totta.

Sen lisäksi, että Lissabonin sopimuksen kohtaan 42/7 on kirjoitettu jäsenten oikeus saada apua ja velvoite antaa apua, siinä lukee myös: ”Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuuspolitiikan erityisluonteeseen.”

Se tarkoittaa sitä, että sotilaallisesti liittotumattomalla unionimaalla, kuten Suomella ei ole velvollisuutta auttaa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta Nato-maata, eikä Nato-maalla velvollisuutta auttaa liittoutumatonta, kuten Suomea. Blombrg tietää tämän takuuvarmasti, sillä silloin kun Lissabonin sopimuksen sanamuodosta neuvoteltiin, hän toimi korkeassa virassa Suomen ulkoministeriössä. 

Euroopan unionissa ei ole salaovea, josta pääsisi huomaamatta luiskahtamaan Naton suojaan. Unioniin kuuluvat Nato-maat takaavat toisensa. Naton ulkopuoliset ovat ulkona yksin. 

Kolumni 15.12.2016: Onko Suomessa sittenkin kevät

Etelä-Suomen Sanomat 15.12.2016

Pääministeri Juha Sipilän asema näyttää huonolta, mutta muista syistä kuin Talvivaara-mekkalan takia. Sote tuntuu tukehtuvan omaan sisäiseen kitkaansa. Se taitaa olla liian iso kakku yhdellä kerralla haukattavaksi. Mutta Sipilällä on yrittäjän sisu. Hän hakkaa päätä seinään ja uskoo, että muuri murtuu ennen kuin kallo. Joskus sellainen sitkeys voi tuottaa tulosta, mutta kauheaa katseltavaa se on.

Hallitusohjelmassa yltiöpäisen korkealle asetettu työllisyystavoite on toinen iäisyysasia, jonka toteutuminen pakenee ainakin seuraavalle vaalikaudelle. Kiky-sopimus oli komea saavutus, mutta sen täytäntöönpano tuntuu epätoivoisen tahmealta. Muutenkin hallitus keikkuu tyhjän päällä. Sillä hetkellä, kun perussuomalaisten kantti pettää, mikään ei pelasta Sipilää katastrofilta.

Pääministerin ahdinkoon on kuitenkin näkyvissä yllättävää helpotusta. Vaikka viennissä ei vieläkään ole elon merkkejä, talouskasvu alkoi tänä vuonna varoittamatta ja yllättäen. Nyt se on piristymässä ripeämmäksi kuin ekonomistit aluksi uskalsivat ennustaa. Hallituksen osuutta siihen on vaikea arvioida, mutta silti orastava kasvu auttaa Sipilää.

Hallitus ronskit rakenneuudisukset jäivät yleensä puolitiehen, mutta tuottavat jotakin sentään. Niiden teho tuntuu vuosien viiveellä, mutta ne vaikuttavat talouden kokonaiskuvaan etuajassa. Suurten investointipäätösten ja jättimäisten vientikauppojen toteutusvaiheeseen tullaan siinä vaiheessa, kun uudet rakenteet toimivat. Tämä tulevaisuus vaikuttaa kilpailukykyyn jo nyt.

Samaan aikaan lamautunutta kotimaan taloutta on tönitty pienillä muutoksilla uusiin asentoihin. Tällaisten pinnan alla muhivien pikkuasioiden yhteisvaikutus tuottaa ilmeisesti seurauksia, joita klassisesti opiskelleet talousviisaat eivät tunnista. 

Sipilän hallituksella ei ole syytä ujostella. Ison urakan toteutus näyttää toivottomalta, mutta ilman sen ohessa tehtyjä pienremontteja talouden piristymisen ensioireet antaisivat vieläkin odottaa itseään. Onko Suomessa sittenkin kevät?  

                                            x                    x                    x

Sipilä tuntuu selvinneen Talvivaarara-mekkalasta vähemmin vaurioin kuin aluksi tuntui, mutta kilpeen jäi silti lommo. Hänen paineensietokykynsä on näyttänyt lähes rajattomalta, mutta nyt se petti pahassa paikassa. Tunnekuohun ryöpsähdys yli laitojen oli ymmärrettävää, mutta sellainen ei kuulu pääministerin luontaisetuihin.

Sipilä on selviämässä jääviysepäilyistä puhtain paperein, mutta kohun jälkivaikutus uhkaa luiskahtaa ylikierroksille. Eihän se nyt niin voi olla, että ministereille sukua olevat yrittäjät joutuvat asiointikieltoon valtion vaikutuspiiriin kuuluvien yritysten kanssa. Heille kuuluu oikeus toimia niiden kanssa business as usual, ja siihen kuuluu se, että sukulaiset eivät suhmuroi keskenään.

Sipilä ei yrittänyt sensuroida Yleisradion toimitusten uutistuotantoa. Hän protestoi saamastaan kohtuuttoman lyhyestä reagointiajasta ennen ensimmäisen Talvivaara-uutisen julkaisemista. Luultavasti häntä painostettiin siinä hyvän lehtimiestavan vastaisesti. Mutta kiukuttelu ei auta, kun maito on kaatunut kalliolle.

Luultavasti Talvivaara-mekkalan jälkivaikutus häiritsee enemmän Yleisradion sisäistä elämää kuin Sipilän poliittista asemaa. Toimittaja toisensa jälkeen ilmoittautui sensurointiyrityksen uhriksi ja otti sanavapauden sankarin ylevän asennon. 

Yleisradiossa ei ehkä sittenkään tapahtunut kovin kauheita. Kun toimitukset olivat paahtaneen neljä vuorokautta Talvivaara ykkösuutisenaan, niiden johto totesi, että muitakin uutisia saattaisi olla odottamassa toimituksellista käsittelyä. Se ei ollut kohtuuton ajatus. Uutistoiminnan esimiesten antama normaali työnjohdollinen ohjaus ei ole sensuuria. 

Kolumni 1.12.2016: Mietinnön oudot ulottuvuudet

Etelä-Suomen Sanomat 30.11.2016

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta korjaili hallituksen turvallisuusselonteon virheitä ja opasti eksyneitä oikealle tielle. Esimerkiksi niin, että sen mietinnössä Venäjän nimeä ei aina näy tekstissä, vaikka se käsittelee Venäjää.

Hallitus on todella tehnyt sellaisen virheen, että käsitellessään lähiympäristön huolestuttavia ilmiöitä se mainitsee usein Venäjän.  Tähän epäkohtaan puuttumalla valiokunta ei kuitenkaan muuttanut piiruakaan selonteon asiasisällöstä. Se sai aikaan vain sen, että yya-liturgiaan jumiutuneet poliitikot tulivat vähäksi aikaa hyvälle mielelle.  

Valiokunta osoitti toisessakin yhteydessä paheksuntaa selonteon sanankäytöstä. Se muistutti, että Europan jännitykseen ei vaikuta vain Venäjä, vaan myös Nato. Valiokunta moitti hallitusta tämän asian pimittämisetä.

Valiokunnan mietinnön mukaan sana ”Venäjä” esiintyy selonteossa liian usein ja ”Nato” liian harvoin. Sen älyllisen suorituksen taso on suunnilleen sama kuin kylmän sodan aikaisessa turvallisuuspuheessa. Silloin jokaisessa tekstissä piti olla sanat ”puolueettomuus”, ”ystävyys” ja ”luottamus”, usein ja oikeassa järjestyksessä.

Valiokunnan näkemys Naton osuudesta jännityksen lisääntymiseen on oikea, mutta se ajatus on mukana myös hallituksen tekstissä. Selonteko puhuu turvallisuustilanteen negatiivisesta kierteestä. Sellaisen syntyyn tarvitaan kaksi osapuolta.

Kierre ei kuitenkaan alkanut siitä, että Nato olisi 2014 päättänyt ruveta kiusaamaan Venäjää. Se alkoi siitä, että Venäjä ryösti naapurimaaltaan maakunnan ja aloitti sodan sen kahdella muulla alueella. Kierrettä ei olisi syntynyt, jos Nato olisi pysynyt aloillaan. Se reagoi, mutta kierre ei alkanut siitä. Europan jännitys kiristyi siksi, että Venäjä hyökkäsi, eikä siksi, että Nato varautui puolustautumaan.

Nato suostui lopulta Baltian maiden vaatimuksiin ja sijoitti niiden alueelle vertauskuvallisia osastoja, jotka eivät pysty hyökkäämään mihinkään. Se oli puolustusviesti, punainen viiva, jonka ylittämisestä on seurauksia. Negatiivinen kierre vahvistuu, kun hyökkääjä ei hyväksy muiden puolustautumista.

x                    x                    x

Ulkoasiainvaliokunnan mietinnössä on niin löysiä lausumia Euroopan unionin turvatakuista ja Etyjistä, että harhaan johtaminen näyttää tarkoitukselliselta.

Mietintö kuvaa Lissabonin sopimuksen vahvistaneen unionia turvallisuusyhteisönä. Sopimuksen 42. artiklan kohdassa 7 ei kuitenkaan ole muita turvatakuita kuin unionin Natoon kuuluvien jäsenten keskinäinen takuu, joka perustuu Pohjois-Atlantin sopimukseen vuodelta 1949. Sen vakuudeksi lausumaan tuli lisäke, jonka mukaan tämä ei vaikuta ”tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen”.

Tämä on osittain Suomen oma syy. Lissabonin sopimuksen neuvotteluvaiheessa 2003 Suomi osallistui liittoutumattomien maiden touhuiluun, jonka seurauksena sopimukseen tuli lisäke tietyistä jäsenistä. Se varmisti, että unionin sotilaallisesti liittoutumattomilla jäsenillä ei ole turvatakuita. Nato takaa vain jäsenensä. Ulkopuoliset ovat yksin.

Toinen liturgisella silokielellä peitetty ikävä asia on mietinnön hehkutus siitä, että Etyjin periaatteet ovat ”Euroopan turvallisuuden normatiivinen perusta”. Kunpa olisivatkin.

Venäjä on Krimillä ja Itä-Ukrainassa tuhonnut Etyjin. Sitä paitsi presidentti Vladimir Putin on sanoutunut irti Etyjistä jo Münchenin-puheessaan 2007.  Silloin hän sanoi Etyjin epäonnistuneen tehtävässään, kun siitä oli tullut lännen ”etupolitiikan karkea työase”.

Kun Etyjin suurin eurooppalainen jäsenmaa sekä sanoin että töin rampauttaa järjestön, Etyj ei ole enää muuta kuin aatteellinen alaviite voimapolitiikan maailmankirjoissa.   

Pikakommentti 22.11.2016: Mietteitä mietinnöstä

Ulkoasianvaliokunnan mietintö hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta on hyvää luettavaa. Selontekokulttuuri on muuttunut selvästi. Tässä mietinnössä, kuten selonteossakin asiat sanotaan niin kuin ne ovat. Siitä tulee turvallinen olo.

Paitsi että valiokukunta luikertelee mietinnön kahdessa kohdassa herttaisesti liturgisten muotoilujen suojaan silloin kun puhutaan ikävästä asiasta.  

Mietintö kuvaa Lissabonin sopimuksen vahvistaneen unionin luonnetta turvallisuusyhteisönä, kun sen kohta 42/7 loi jäsenvaltioiden keskinäisen turvallisuussitoumuksen. Siinä artiklassa ei kuitenkaan ole muita takuita kuin unionin Natoon kuuluvien valtioiden turvatakuu toisilleen. Siinä todetaan erityisesti, että tämä ei vaikuta ”tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen”. Unionin Nato-jäsenet takaavat toisensa, eivät muita. Kun Suomi ei kuulu Natoon, sillä ei ole unioninkaan turvatakuuta.

Kaikkein kiusallisinta on se, että tämä on osittain Suomen oma syy. Sopimuksen neuvotteluvaiheessa Suomen ja muiden liittoutumattomien maiden neuvottelijoiden touhuilu aiheutti tuon tiettyjä jäsenmaita koskevan lausuman ilmestymisen turvatakuuartiklaan. Se toistuu sopimuksen monessa kohdassa, mutta olisi näyttänyt vähän siistimmältä, jos se olisi jäänyt pois turvatakuuartiklasta.

Toinen liturgisella silokielellä peitetty ikävä asia on mietinnön hehkutus siitä, miten Etyjin periaatteet ovat YK: peruskirjan kanssa ”Euroopan turvallisuuden normatiivinen perusta”. Kunpa olisikin. Venäjä on Krimillä ja Itä-Ukrainassa tuhonnut Etyjin aatteen ja toimintamahdollisuudet. Sitä paitsi presidentti Vladimir Putin on sanoutunut irti Etyjistä ja kuuluisassa Münchenin-puheessaan 2007.  Hän sanoi Etyjin perusustehtävän tuhoutuneen, kun siitä oli tullut lännen ”etupolitiikan karkea työase”. Kun Etyjin suurin eurooppalainen jäsenmaa polkee sen noin sekä sanoin että töin, Etyj ei ole enää kuin aatteellinen alaviite voimapolitiikan maailmankirjoissa.      

Kolumni 17.11.2016: Trumpin oppi

Etelä-Suomen Sanomat 17.11.2016

Donald Trumpin voitto Yhdysvaltain presidentinvaalissa oli useimmille järkyttävä kokemus, mutta sokki meni ohi pian. Ihmismielen puolustusrefleksit rakensivat tuota pikaa suojamuurin varjelemaan mielenrauhaa maailman hulluudelta. Onhan näitä nähty. Presidentit tulevat ja menevät.  Kyllä se siitä.

Hetken aikaa teki oikein hyvää muistella, miten sydän syrjällään seurattiin Ronald Reaganin otteita hänen vaalivoittonsa jälkeen 1981, ja miten siinä sitten kävi. Tuntui pahalta, kun ydinasevallan ylipäälliköksi asettui kakkosluokan filmitähti, joka oli tehnyt uransa esittämällä muiden kirjoittamia vuorosanoja.

  

Reaganilla oli kuitenkin suuri illuusio. Hän halusi vapauttaa maailman pahan valtakunnan painostavasta läsnäolosta. Ja kaikkien hämmästykseksi hän höynäytti Neuvostoliiton sellaiseen kilpavarusteluun, että se romahti.

Trump on TV:n roskaohjelmien ykkösluokan tähti, mutta hän poikkeaa toisellakin tavalla Reaganista. Vaikka Reaganin usko omaan tehtäväänsä oli lähes hurmoshenkinen pakkomielle, se antoi ryhtiä ja ennustettavuutta. Nämä kaksi ominaisuutta eivät ainakaan tähän mennessä oli näyttäneet Trumpin vahvimmilta ominaisuuksilta. Hänellä on vain minä, minä, minä.

                                            x                    x                    x

Trumpin oppi ei tuota harkittuja ratkaisuja järkiperäisten tilannearvioiden osoittamiin ongelmiin. Se sommittelee huomioarvoltaan megaluokan iskulauseita. Jos ne haittaavat tosimaailman ongelmien ratkaisuja, sen parempi. Sittenpähän varmasti huomataan.

Jos kampanjapuheet pitää ottaa todesta, Trumpin hallinto aikoo purkaa Yhdysvaltain sitoutumisen Pariisin ilmastosopimukseen, lopettaa vapaakauppaneuvottelut ja peruuttaa ulos Nato-sitoumuksista. Trumpin opin ytimenä näyttää olevan sulkeutuminen eristyksiin. Yhdysvallat on ennenkin toiminut niin.

Ensimmäisen maailmansodan päättänyt Versaillesin rauha kirjoitettiin Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin lennokkaiden ajatusten mukaan. Päällepäätteeksi perustettiin Wilsonin ideoima Kansainliitto, jonka tehtävänä oli varmistaa maailmarauha ikiajoksi. Senaatti ei kuitenkaan ratifioinut Versaillesin rauhaa ja torjui jäsenyyden Kansainliitossa. Yhdysvallat eristäytyi omaan erinomaisuuteensa.

Trumpin oppi perustuu siihen ajatukseen, että ympäristöongelma on muiden päänsärky, eikä Yhdysvallat tarvitse muita, ei varsinaan Eurooppaa. Edustajainhuone ja senaatti voivat olla eri meiltä, ainakin osittain. Trump voi jäädä historian harmaaseen marginaaliin kuten Wilson.

   

                                            x                    x                    x

Yhdysvaltain presidenttiä sanotaan usein maailman mahtavimmaksi johtajaksi, mutta väärin perustein. Perustuslaki on sommiteltu niin, että kongressi voi estää presidentin kohtuuttoman sooloilun. Jos tulee iso riita, presidentti häviää. Niin on käynyt Barack Obamalle, ja monelle hänen edeltäjälleen.   

Republikaanit hallitsevat sekä edustajainhuonetta että senaattia, mutta se ei tarkoita sitä, että kongressi olisi presidentin palveluksessa. Vaalikampanjan aikana ja osittain jo sitä ennen puoluejohdon merkittävä osa poltti sillat Trumpin suuntaan, ja sitten Trump poltti niistä loputkin.

Kongressin molemmissa kamareissa on merkittäviä johtajia, joilla on kana kynittävänä presidenttinsä kanssa. Trumpin holtiton ryntäily tuntuu suorastaan kutsuvan kongressia siihen työhön. Yhteentörmäys on odotetavissa ainakin sairausvakuutusjärjestelmän romuttamisesta, sillä se koskisi kipeästi republikaanien kannattajakuntaan.

Trumpin loistavan eristäytymisopin kaikki osat eivät ehkä ole kovin vastenmielisiä hänen puoluetovereilleen kongressissa. Mutta luulisi sen sentään vähän arveluttavan heitäkin, jos presidentin minä-minä-minä-periaate alkaa järjestelmällisesti romuttaa Yhdysvaltain uskottavuutta sopimuskumppanina. 

Pikakommentti 9.11.2016: Presidentti Trump ?

Tämmöistä on ennenkin nähty Yhdysvalloissa. Presidentiksi tuli 1950-luvun alussa yksinkertainen sotilas, 1960- ja 1970-lukujen taitteessa sairaalloisesti vainoharhainen, joka myöhemmin osoittautui rikolliseksi ja 1980-luvun alussa hyvää tarkoittava höppänä. Ja nyt sitten sivistymätön öykkäri.

Heistä Nixon ja Reagan on ylennetty saavutuksiltaan Yhdysvaltain merkittävien presidenttien galleriaan, vaikka tyylipisteitä ei heru. Eikä Eisenhowerkaan ollut sentään presidenteistä kaikkein surkein.

Trump on kirjoittamaton lehti. Mielen täyttä ihmetyksen kummastus, kun yritän arvata, millaista tekstiä tälle tabula rasalle alkaa tulla.

Äkkiä katsoen Trumpin lähtöasemat ovat loistavat. Pitkästä aikaa presidentin puolue hallitsee kongressin molempia kamareita. Nyt luulisi, että presidentin päätökset alkavat lopultakin käydä toteen, olivatpa ne ihan mitä tahansa. Varsinkin kun sekä senaatissa että edustajainhuoneessa on melkoinen joukko republikaaneja, jotka ovat hyvin ison anteeksipyynnön velkaa presidentilleen.

Tulee kalliiksi hypätä voittajan rattailta vähän ennen voittoa. Ne jotka hetki sitten hylkäsivät Trumpin vaalitaistelussa, joutuvat ainakin vähän aikaa syömään presidenttinsä kädestä kaiken, minkä uusi päällikkö päättää heille syöttää

Kolumni 3.11.2016: Onko Iso Britannia enää iso?

Etelä-Suomen Sanomat 3.11.2016

 Britannia on tuuliajolla. Sen kansanäänestys unionijäsenyydestä oli neuvoa antava, mutta ei näy vihjettä siitä, missä päätetään tämän neuvon noudattamisesta tai torjumisesta.

Uusi hallitus on sitä mieltä, että parlamentissa ei ainakaan. Missähän siis? Hallituspuolueen puoluekokouksen huutoäänestyksessäkö? Vai Lontoon Cityn pankkiirien kabineteissa? Vai suositulla unionimetodilla, läpiräpiköiden?

Kansanäänestys oli politiikkaa, joten sen jälkitilaakin pitää arvioida poliittisesti. EU-eroa leiskuvasti ajanut puolue on hetkessä hiipunut olemattomin. Siitä ei ole jäljellä paljon muuta kuin vähä väliä vaihtuvat puoluejohtajat. Enää ei päde vanha sääntö siitä, että se, joka sotkee paikat, myös siivoaa ne.

Kansanäänestys antoi sen nenuvon, että unionista erotaan hinnasta ja seurauksista piittaamatta. Uusi hallitus kertoo aikovansa toteuttaa sen niin, että EU-jäsenmaksuja ei enää makseta, jäsenyyden edut säilyvät ja haitat katoavat. Se leipoo kakkua, jonka aikoo sekä syödä että säästää.

Samaan aikaan Ison Britannian ne osat, jotka tekevät siitä Yhdistyneen Kuningaskunnan, vilkuilevat katastrofitunnelmissa eri tahoille. Brexitin sivutuotteena voi olla kuningaskunta, joka ei ole yhdistynyt, eikä Iso Britannia ole iso.

                                            x                    x                    x

Euroopan integraation alkuaikoina Britannia kerjäsi pitkään pääsyä Euroopan yhteisöjen jäseneksi. Sen harras toive toteutui melkoisen kompuroinnin jälkeen.

Ranskan presidentti Charles de Gaulle simputti entistä liittolaistaan vuositolkulla ja torjui Britannian EEC-jäsenyyden. Se pääsi tähän hienoon klubiin vasta 1973 kun de Gaulle oli väistynyt vallasta. Nyt Britannia on lähdössä Euroopan yhteisöstä yhtä sekavassa tilanteessa kuin se kompasteli sisään yli neljä vuosikymmentä sitten. Vai onko?

Hallituksen rakentamat tuulentuvat lähivuosina toteutettavista erojärjestelyistä eivät innosta niitä poliitikkoja, jotka joutuvat kantamaan vastuuta sitten kun Brexit on astunut voimaan koko painollaan. Kiukkuinen kansa siitä vähät välittää, ja se onkin tilanteen vaarallisin syvämerkitys. Hällä väliä-mekastus on jyräämässä yli vastuunkannon vuorovetoon perustuva parlamentarismin.

Kukaan ei voi väittää tietävänsä täsmälleen, miten Brexit loppujen lopuksi vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin, yritysten toimintaedellytyksiin ja kansantalouden tilaan. Brexit-uskossaan vahvat kuvittelevat, että vapauden ja itsemääräämisoikeuden puhkeaminen kukoistukseen muuttaa riutuvan kuningaskunnan kertaheitolla hymyn maaksi, saa yritykset kukoistamaan ja palauttaa Britannian kansainvälisen loiston.

Asiantuntija-arviot ennustavat mikä mitäkin, mutta yskikään niistä ei lupaa hyvää. Kansalaisten ostovoima vähenee mahdollisesti vain vähän, tai sitten paljon. Bruttokansantuote ehkä vain notkahtaa, tai sitten romahtaa. Vienti voi hyvässä lykyssä sopeutua supistuneilla markkinoilla kitkuttamiseen tai sitten se romahtaa. Mahdollisesti vain pienet pankit siirtävät toimintansa unionin alueelle tai sitten nähdään yritysten massapako.

                                            x                    x                    x

En voi kuvitella, että Britannian parlamentti hyväksyisi näin monikerroksisen sekoilun ilman, että joku edes yrittää ottaa tilanteen haltuunsa. Jos parlamentti syrjäytetään Brexit-kansanäänestyksen jälkihoidosta, vanha imperiumi vajoaa samanlaiseen pölhöpopulismiin kuin Donald Trumpin jalkojen juureen luhistumaisillaan oleva Yhdysvallat.

Kauhea näkymä. Olemme juuri joutuneet todistamaan, miten marxismi-leninismistä hädin tuskin toipunut Venäjä on tukehtumassa militaristiseen kansalliskiihkoon. Nyt vastuuton suunpieksentä on lamauttamassa läntisen poliittisen kulttuurin uljaimmat lipunkantajat Britannian ja Yhdysvallat.  

Pikakommentti 26.10.2016: Nord Stream 2 on raakaa peliä

Vahvat voimat näyttävät vaativan uuden kaasuputkilinjan rakentamista Itämeren pohjaan vanhan, vajaateholla toimivan Nord Stream–putkiston viereen. Se korvaisi Ukrainassa jo olevan ja toimivan kaasunsiirtojärjestelmän, täydentäisi siis olemassa olevaa käyttämättä jäänyttä kapasiteettia uudella lisäkapasiteetilla. Suomen kielessä tällaista sanotaan hölmöläisen hommaksi. Kansainvälisen politiikan sanastossa se on suurvallan mahtailua.

On vaarallista kasvattaa Euroopan riippuvuutta tuontienergiasta. Se lisäisi arvaamattoman Venäjän mahdollisuutta heikentää jo muutenkin heikkoja Euroopan unionin perusrakenteita. Arkijärjen mukaan ei myöskään ole hyvä idea lisätä halvan, vanhanaikaisen ja ympäristölle haitallisen energiamuodon tarjontaa markkinoilla, joiden pitäisi suuntautua uuteen, tehokkaaseen ympäristöystävällisen energiarakenteeseen.

Nord Stream 2 ei ole ympäristöpoliittisen sanataituruuden paikka, kuten Suomen virallinen idänpolitiikka opettaa.  Se on Venäjän raakaa voimapolitiikkaa Euroopan unionin ja Ukrainan heikentämiseksi. Siihen pitää suhtautua tämän mukaisesti.

Suomi on asemoitunut itsensä väärää joukkoon hyväksyessään Venäjän etukenoisen Nord Stream-politiikan. Eurooppa ei tarvitse Nord Stream 2:n lisäkaasua. Sen ei pidä alistua Venäjän aseeksi Ukrainaa vastaan. Ei, vaikka Saksa näyttää hyväksyvän sen roolin.

Tuttu kuvio. Sielunsa pelastamiseksi Suomen pitäisi asettua vastustamaan sekä Venäjää että Saksaa. Se on paljon vaadittu. Tällä kertaa ahdingosta ei kuitenkaan selvitä suomettuneesti väistelevällä liturgialla, kuten ennen. Höpötys ympäristövaikutusten huolellisesta selvityksestä ei auta. Tarvitaan aitoa valtiomiestaitoa. 

Kolumni 20.10.2016: Oudot populistit, uudet realistit

Etelä-Suomen Sanomat 20.10.2016

 Hallituksen elämä ei ole helppoa. Kaikki tietävät, että vain isot korjausliikkeet voivat edes teoriassa auttaa ulos kansantalouden umpikujasta. Toinen toistaan merkittävämmät uudistukset puuroutuvat sekavien rakenteiden monimutkaisiin selkeytysyrityksiin. Silti hallitus hakee urheasti aina vaan uusia kohteita voidakseen taas hakata päättä seinään ja toivoa, että muuri murtuu.

Sääliksi käy hallitusta. Mutta oikeastaan vielä enemmän oppositiota, sillä parlamentaarisen yleisvelvoitteen mukaan sen pitää runtata littanaksi hallituksen jokainen idea ja esitys. Miten sellaiseen umpimähkäiseen pakkoärhentelyyn alistetut ihmiset voivat säilyttää henkisen itsekunnioituksensa? Hallitus tekee sentään jokaisen välttämättömäksi tietämää työtä. Oppositio voi vain rähjätä.

Monessa hallituksen remonttihankkeessa on varmaan ajatusvirheitä ja saavutettavissa olevien tulosten asenteellista kaunistelua. Ja jokainen niistä sattuu kipeästi johonkin yhteiskuntaryhmään. Ne vaan piti tehdä. Kun nykyinen oppositio on vähän ajan päästä hallituksessa, se joutuu samaan asemaan. Eri perustein eri kohteissa, mutta silti.

Opposition hurskastelee kuin sillä olisi avaimet kaikkiin umpilukkoihin. Silti ei taida olla ihan varmaa, pystyisivätkö nykyiset oppositioryhmät tekemään välttämättömät uudistukset niin, että ankeuden yhteiskunta muuttuu hymyn maaksi, eikä mikään ryhmä joudu kärsiään.

Opposition tuottamassa automaattipuheessa ei ole vivahteita eikä profiilia. Eroja on vain melun tasossa. Kaikki hallituksen tekemiset ovat niin väärin, niin väärin. Kritiikin uskottavuus parantuisi jos siinä olisi edes vähän sävyeroja. Oppositiolla voi sentään joskus olla järkeviäkin ajatuksia ja hyviä ideoita. Nyt ne uppoavat tavanomaiseen puppupuheeseen ja menevät suoraan ajatussilppuriin.

                                            x                    x                    x

Elämme mielenkiintoista käännevaihetta, toivottavasti. Työllisyys tuntuu paranevan, edes vähän. Työttömyyskulut supistuvat ja verokertymä kasvaa, hiukan. Kauppa elpyy, varovaisesti. Investointeja on havaittu, mutta niiden vaikutus näkyy vasta vuosien kuluttua. Ihmisten luottamus tulevaisuuteen palailee edes pätkittäin. Raskaan teollisuuden tilauskanta näyttää lähes uskomattamalta.

Tavallisesti tällaisten indikaattorien ilmetessä on ollut ihan turha yrittää kiitellä hallitusta. On totuttu ajatteleman, että hyvä talouskehitys voi olla peräisin vain viennistä, ja kaikki muu on tuulen tuomaa. Mutta nyt onkin sellainen kummallinen tilanne, että samalla kun hento kasvu viriää, vienti yhä kompastelee. Tähän mennessä näkyneet uuden elämän heikot merkit ovat kotoperäisiä.

Mutta jos oppositiolta kysytään, ne eivät tietenkään voi olla hallituksen ansiota. Myönteisin tarjolla oleva kommentti taitaa mennä niin, etäedes hallituksen jatkuva tunarointi ei ole pystynyt estämään noita vähäisiä, ja luultavasti pian ohi meneviä myönteisiä ilmiöitä.

Populismin lippu on siirtynyt uusiin käsiin. Nyt sitä kantavat vihreät ja vasemmisto. Ainakin perussuomalaisten johto on siirtynyt talousrealistien rintamaan. Entiset aitopopulistit kantavat nyt oman osansa hallituksen raskaasta taakasta, remsseistä puheistaan huolimatta. Tämä on poliittista sankaruutta, jonka arvo kasvaa siitä, että sellaisen menon takuuvarma seuraus on kannatuksen romahdus.

Perussuomalaisten hallitustaival antaa uuden sisällön vanhanaikaiselle korskeudelle ”Right or Wrong – my Country”, joka ohjaa kahmimaan kakki edut hinnasta välittämättä. Perussuomalaisten nykyisessä linjauksessa se tarkoittaa uhrivalmiutta isänmaan hyväksi silläkin uhalla, että se vie puolueen tuhoon. 

Pikakommentti 15.10.2016: Puolustusministeri Ahvenanmaasta

(15.10.2016 klo 22.50 julkaistua tekstiä on täydennetty 16.10.2016 klo10.10)

Puolustusministeri Jussi Niinistön lausunto Yle Ykkösaamussa 15.101.2016 Ahvenanmaan tilanteesta ilahdutti kovasti. Hän ei näytä pelkäävän tavanomaisen ajattelun asettamia sopivaisuussääntöjä vaan katselee kansallista turvallisuutta sen perusteella, mitä nyt ympärillämme näkyy ja mitä historiasta tiedetään. Sellaista turvallisuusajattelua tarvitaan juuri nyt.

Jussi Niinistö sanoi, että Suomi vastaa Ahvenanmaan puolustuksesta, mutta alueen demilitarisointi ei auta asiaa. Suomella ja Ruotsilla on yhteinen intressi puolustaa Ahvenanmaata. Ruotsille on tärkeää, että Ahvenanmaa ei ole vihamielisen voiman hallussa. Ahvenanmaan-kysymykseen palataan todennäköisesti myöhemmin yhteisen puolustuksen kehitystyössä Ruotsin kanssa.

Olen osallistunut Ahvenanmaan puolustusta koskeviin mietintään Suomen Kuvalehdessä jo touko- ja elokuussa 1993. Ne kolumnit näkyvät Suomen Kuvalehden digitaalisessa arkistossa osoitteessa http://suomenkuvalehti.fi/digilehti/ .

Tuoreimmat harrastusnäytteeni Ahvenanmaa-mietinnässä näkyvät tässä blogissa: Kolumni Etelä-Suomen Sanomissa 22.9.2016 (Yhteinen uhka ja puolustus) ja artikkeli Centrum Balticum-säätiön julkaisemassa Pulloposti-kolumnisarjassa 29.9.2016 (Aseettomuuden unelma).

Pikakommentti 12.10.2016: Hyvin tehty

Olisi todella mielenkiintoista kuulla järkevä selitys sille, että kaksi Venäjän taistelukonetta tulee viiden tunnin välein Suomen ilmatilaan suunnilleen samassa paikassa ja lentävät naapurin puolella suunnilleen saman reitin. Mutta Venäjä ei aina selitä.

Tärkeintä tässä tapauksessa oli kuitenkin se, että Hornetit olivat paikalla juuri sen minuutin ajan, jonka venäläiset koneet lensivät Suomen puolella. Näyttää siltä, että ilmavalvonnalla oli tieto tulevasta tilanteesta melko hyvissä ajoin etukäteen.

    

Ainakin tukevalta maan kamaralta tapahtumaa seuranneesta maallikosta tuntuu siltä, että lentäminen sotakoneen viereen valokuvausetäisyydelle varsinkin pimeässä vaatii hyvää psyykkistä valmiutta ja tilanteen täsmällistä hallintaa.

Hyvin tehty. Onneksi olkoon.

Pikakommentti 8.10.2016: Venäjä vahvistaa sitä, mitä se vastustaa

Venäjän lentotoiminta Porvoon edustalla vahvistaa Suomessa lopultakin virinnyttä oivallusta siitä, että 1990-luvu alussa tehty valinta länteen suuntautumisesta oli sittenkin oikea. Suomalaisten Naton vastainen primitiivireaktio estää tämän perusvalinnan kehittämisen kaikkien luonnollisimmalla tavalla. Mutta sen suuntainen kehitys voi toteutua ainakin osittain myös niin, että listään puolustusyhteistyötä sopivien kumppanien kanssa ohi Naton.

Suomen puolustuksen tehostuminen on Venäjälle jo sinällään kiusallinen asia, mutta se on suorastaan noloa, että Suomi tekee sen Natoon liittymättä. Presidentti Putinin propagandateollisuus on lietsonut oman väestönsä ja osan suomalaisistakin raivokkaaseen Nato-kammoon, mutta siinä onnistuminen ei tuotakaan tarkoitettua tulosta.

Mitä enemmän Venäjän sotakoneet kartuttavat Suomen ilmavoimien kokemusta tositilanteiden hoitamisesta sitä selvemmin suomalaiset alkavat nähdä, että puolustus tarvitsee lisää tehoa. Sitä voi saada vain yhteistyöllä lännen kanssa. Venäjä vahvistaa vahingossa suuntausta, jota se vastustaa.

Kolumni 6.10.2016: Nato-kansanäänestys olisi liian iso riski

Etelä-Suomen Sanomat 6.10.2016

Eilen Helsingin Sanomissa ja tässä blogissa julkaistussa kirja-arviossa käsittelin kansanäänestyksen sopivuutta päätöksentekoon Nato-jäsenyydestä. Tänään Etelä-Suomen Sanomissa olleessa kolumnissa täsmensin eilisessä jutussa lyhyen maininnan varaan jäänyttä ajatustani näin:

Naton vastustamisen elämäntavakseen ottaneet ovat taluttaneen ansaan suuren joukon politiikan johtotehtäviin ajautuneita yksinkertaisia sieluja. Onhan se niin komeaa vaatia kansanäänestystä, että sitä ei kertakaikkiaan voi vastustaa.  Tähän älylliseen laiskuuteen hairahtaneiden isänmaallinen velvollisuus on irrottautua helposti heitetystä vaarallisesta lupauksestaan.

On liian iso riski avata edes teoreettisesti se mahdollisuus, että kansanäänestys kaataisi demokraattisten valtioelinten parhaan mahdollisen virkamies- ja sotilasosaamisen perusteella valmisteleman, Naton kanssa valmiiksi neuvotteleman ja eduskunnan hyväksymän sopimuksen Natoon liittymisestä.

Sama katastrofi tulee vastaan siinä vielä hullummassa vaihtoehdossa, että kansanäänestyksellä intoilijat onnistuvat varsinaisessa päätavoitteessaan. Niin kävisi jos pelästyneet poliitikot keksisivät järjestää kansanäänestyksen siitä, saako hallitus edes valmistella ja ajatella Nato-jäsenyyttä.

Molemmat Nato-kansanäänestyksen muodot alistaisivat Suomen Venäjän vaikutusvaltaan vielä julmemman kuin yya-sopimus aikoinaan. Sopimuksessa oli sentään tekstikohtia, joiden tulkintaan suomalaiset voivat yrittää tarrautua pelastautuakseen.

Kansanäänestys olisi niin iso riski, että mikään vastuullinen hallitus ei voi sitä ottaa.  Jo sillä uhkaaminen tekee Nato-jäsenyyden mahdottomaksi, ennen kuin siitä on edes yritetty päättää yhtään mitään. Tämän dilemman pahin riski on, että Nato-vaihtoehto luiskahtaa huomaamatta ulottumattomiin. Silloin oltaisiin Kremlin komennossa pahemmin kuin koskaan normaalioloissa.

Kielteinen Nato-kansanäänestys veisi puheoikeuden Suomen turvallisuuspoliittiselta johdolta. Jos Suomen kansa äänestää Venäjän puolesta, Kremlin ei tarvitse välittää Helsingin hallitusherroista.

Kirja-arvio: Ahtisaaren suorat sanat Venäjästä: "He luovat kylmää sotaa, ei länsi."

Helsingin Sanomat: Nettisivut 4.10.2016     Printtilehti 5.10.2016

Martti Ahtisaari, Jaakko Iloniemi, Tapani Ruokanen

MITEN TÄSTÄ ETEENPÄIN

Docendo 2016

350 sivua

Entisen presidentin, huippudiplomaatin ja täysin palvelleen päätoimittajan keskustelukirja voi tuntua raskaalta, mutta onneksi se on toimitettu niin, että se on elävää puhetta. Kun Martti Ahtisaari, Jaakko Iloniemi ja Tapani Ruokanen syventyvät turvallisuuden perusasioihin, lukija joutuu hieraisemaan silmiään kerran jos toisenkin.

Kukaan ei pysty arvioimaan, missä asennossa maa on, kun tästä kirjasta nouseva pöly laskeutuu. Sen päättelyä vyöryttävät eteenpäin rauhannobelisti ja Etykin perustajaisiin kuulunut huippudiplomaatti. He ovat yya-kokemuksen karaisemia ja Kekkosen koulun käyneitä konkareita, ja kaiken kukkuraksi taustaltaan sosiaalidemokraatteja. Tämä ei ole mitä tahansa Nato-kiimaa.

Arviot Venäjän toiminasta on riisuttu suomettuneesta silokielestä. Ahtisari: ”Väitteet Naton uhasta Venäjää kohtaan on ihan roskaa.” Iloniemi: ”Hölynpölyä. Ei Nato edes kykene uhkaamaan.” Ahtisaari: ”Jos toinen rikkoo jatkuvasti kansainvälistä lakia, olisi hullua pohtia, mitähän me olemme tehneet väärin. On kritisoitava aggressiivisesti, että olette alkaneet toimia vastoin aiempia hyviä sopimuksia. He luovat kylmää sotaa, ei länsi.”

Ahtisaaren tulkinnassa ”Ukraina ja Krim olivat heikkouden osoitus Venäjältä. Heidän piti käyttää laittomia, kansainvälisesti tuomittavia keinoja.” Iloniemi ihmettelee, ”kuinka huonoilla korteilla Putin pelaa ja saa aikaan hyviä tuloksia omalta kannaltaan.” Ahtisaari: ”Se osoittaa kuinka röyhkeys toimii.” Iloniemi: ”Se toimii siellä, missä vastapuolella yritetään käyttäytyä siivosti.”

Kaikkein välittömin ja konkreettisin uhka on hallitsematon maahanmuutto. Iloniemi toteaa, että Venäjän päätös avata pari pohjoista rajanylityspaikkaa ”saatiin sitten puoleksi vuodeksi perutuksi. Tarkoituksena oli olla uhka, koska päätös oli määräaikainen. Suomi sai ikään kuin puolen vuoden koeajan: käyttäydymmekö niin hyvin, ettei puomeja nosteta uudelleen ylös. Tämä ’puoli vuotta’ oli kaikkein pahaenteisin piirre. Se muodosti melkein julkilausutun uhan.”

”Jotkut haluavat tämän muistaen lähestyä Natoa ja toiset taas etääntyä Natosta, koska pelkäävät puomien nostamista jälleen.” Ruokanen: ”Tämä tarkoittaa sitä, että olemme kiristyksen kohteena.” Iloniemi: ”Niin, kärjistetysti sanoen. Se ei ole väärä väite. Sellainen asetelma tässä on. Jos sieltä tulee kymmenin tuhansin ihmisiä, emmehän me heitä ammu.”

                                            x                    x                    x

Keskustelijat ovat kauhuissaan siitä, miten vinoon Venäjän paine on vääntänyt Suomen. Iloniemi: ”Suomessa on aika vahva pro Venäjä-lobby, Venäjän puolustajat. He sietävät hyvin paljon Venäjältä.” Ahtisaari: ”Tällä tavalla toimiva Venäjä pitäisi eristää.” Iloniemi: ”Sitä mieltä eivät näköjään kaikki ole – parista entisestä pääministeristä aloittaakseni.”

”Joillakin on jäänyt yya-vaihde päälle” Venäjän suomalaiset edunvalvojat hallitsevat maan henkistä tilaa. Se ajatusmaailma on peräisin menneisyyden synkeimmistä onkaloista. Eletään taas vaaran vuosia ja pelko kasvaa. Venäjä-lobbyn kannattajat odottavat nöyrästi, mitä presidentti Vladimir Putinin väki seuraavaksi heiltä tahtoo.

Nato-jäsenyys ei ole tässä asetelmassa ongelma vaan ratkaisu. Ahtisaari oikoo diplomaattiset kiemurat. Suomen pitäisi ”mennä Natoon, jo ennen Ruotsia. Ruotsi tekee sen jossain vaiheessa myös.” Iloniemikin tukee Nato-jäsenyyttä, mutta liittoutuminen ”ennen Ruotsia on mahdotonta poliittisesti, utopiaa.” Hän taas uumoilee, että ruotsalaiset voivat tehdä Nato-ratkaisunsa omin päin Suomesta välittämättä, kuten hakeutuessaan kohti EU:ta. ”Heidän Nato-lähentymisensä etenee vauhdilla,” varoittaa Iloniemi.

                                            x                    x                    x

Keskustelijat tyrmäävät kansanäänestyksen sekä yleisesti että Nato-kysymyksen yhteydessä erityisesti. ”Se jos mikä on sattuman kauppaa ja kaukana vastuullisesta päätöksenteosta… Se on … poliitikon tapa paeta vaikeaa päätöstä ja vastuuta eli luistaa niistä tehtävistä, joita varten hänet on valittu… Eikä siinä edes päätetä … asiasta, vaan kerrotaan, mitä mieltä ollaan … hallituksesta. Se on varsinaista poliittista pelkuruutta.”

Keskustelu ei kuitenkaan kulje tätä polkua loppuun asti. Iloniemi tosin huomauttaa, miten vaarallista on kytkeä kansanäänestys sotilaalliseen perusturvallisuuteen. ”Jos haluaa kansanäänestystä Natosta, haluaa käytännössä Venäjälle veto-oikeuden.”

Kansanäänestys on hallitsematon riski. Siksi sillä uhkaaminen estää Nato-jäsenyyden jo ennen kuin siitä on edes yritetty päättää mitään. Nato-vaihtoehto voi luiskahtaa vahingossa ulottumattomiin. Silloin Suomi olisi vielä pahemmassa pinteessä kuin yya-sopimuksen aikaan.

Näiden reaalidiplomaattien puheessa tärkeintä on se, miten asiat näyttävät olevan, eikä se, miltä ne tuntuvat. Kannattaa kuunnella. Siitä voi saada aiheen ajatella uudestaan sellaista, mikä on luultu jo valmiiksi ajatelluksi.  

Kolumni 29.9.2016 Aseettomuuden unelma

Artikkeli Centrum Balticum-säätiön netissä julkaisemassa Pulloposti-kolumnisarjassa 29.9.2016

Ahvenanmaan kansainoikeudellinen asema on rauhanromantiikalla koristeltu kiiltokuva, joka vääristää historiallista todellisuutta. Aseettomaksi moneen kertaan julistettu saariryhmä ei ole vapauttanut sodan taakasta. Aina kun Itämerellä on sodittu, asevarustuksista riisuttu Ahvenanmaa on aseistettu uudelleen.

Ahvenanmaan alkuperäinen demilitarisointi sovittiin Pariisissa 1856 Krimin sodan päätteeksi. Ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjä alkoi linnoittaa sitä ja sen alueella toimi Ruotsin, Saksan ja Englannin laivasto-osastoja.

Ahvenanmaan aseettomuus vahvistettiin 1921 Geneven sopimuksella. Siinä kahdeksan Itämeren rantavaltiota, Englanti ja Italia sopivat saariryhmän linnoittamattomuudesta ja puolueettomuudesta.

Talvisodan päätteeksi maaliskuussa 1940 solmittu rauhansopimus vaikeni Ahvenanmaasta. Seuraavana kesänä Neuvostoliitto vaati kuitenkin Suomelta sen linnakkeiden tuhoamista ja kahdenvälistä sopimusta saariryhmän asemasta.

Tällainen Ahvenanmaa-sopimus solmittiin lokakuussa 1940. Se pakotti Suomen purkamaan linnoitteet ja lupaamaan, ettei se antaisi aluetta muiden valtojen käyttöön. Siinä ei mainittu alueen puolueettomuutta.

Samaan aikaan kun Neuvostoliitto pakotti Suomen aloittamaan Ahvenanmaan linnakkeiden tuhoamisen ja sopimusneuvottelut alueen demilitarisoinnista, puna-armeijan ylimmät esikunnat luonnostelivat Saksaa, Suomea tai Ruotsia tai niitä kaikkia vastaan aloitettavien sotien hyökkäysoperaatioita.

Näiden suunnitelmien ensimmäisenä vaiheena oli Ahvenanmaan valtaus. Suunnitelmat vahvistettiin pari kuukautta ennen kuin Suomi ja Neuvostoliitto solmivat sopimuksen Ahvenmaan demilitarisoinnista.

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Suomi ja Venäjä sopivat 1992 niiden välillä edelleen voimaan jäävistä sopimuksista. Tämä pöytäkirja vahvistaa, että vielä tänäänkin pätee syksyn 1940 Ahvenanmaa-sopimus, jonka rikkomista Neuvostoliitto valmisteli jo ennen sen voimaan astumista.

Neuvostoliiton lisäksi myös Saksa suunnitteli Ahvenanmaan valtausta, mutta vasta toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Muutamat muutkin valtiot ovat voineet kaavailla sellaisia operaatioita

Nykyisin Suomea sitovat Ahvenanmaan asiassa Geneven monenkeskinen sopimus vuodelta 1921 ja Moskovan kahdenvälinen sopimus vuodelta 1940. Molemmat velvoittavat alueen demilitarisointiin. Geneven sopimus vahvistaa saariryhmän puolueettomuuden ja Suomen oikeudet alueeseen. Moskovan sopimus ei mainitse niitä.

Jos saariryhmä joutuu hyökkäyksen kohteeksi, Suomen pitäisi Geneven sopimuksen mukaan torjua hyökkäys ja ilmoittaa asiasta Kansainliitolle, jota enää ei ole. Moskovan sopimus ei vaadi Suomelta mitään sellaisessa tilanteessa, ja nyt tiedämme miksi. Jo sopimusta tehtäessä Moskovassa suunnitetiin hyökkäystä Ahvenanmaalle.

Ahvenanmaan kansainoikeudellinen asema on vino. Geneven sopimuksella ei enää ole takaajaa, ja Neuvostoliiton kanssa tehdyn sopimuksen toisella osapuolella oli jo alun perin ketunhäntä kainalossa. Tässä asiassa Suomi on kahden kesken Venäjän kanssa.

Itämeren alue on normalisoitunut. Baltian maat ovat hankkineet takaisin itsenäisyytensä ja Suomi on vapautunut yya-velvoitteista.  Tämä antaa mahdollisuuden Ahvenanmaan aseman sopimuspohjan oikaisuun.

Se voisi tapahtua uudistamalla Geneven sopimus sen alkuperäisten allekirjoittajien ja niitä nyt yhdistävän kansainvälisen yhteisön kanssa. Emeritus-meppi Henrik Laxin ajatus Euroopan unionin asettumisesta Ahvenanmaan demilitarisoinnin takaajaksi oli merkittävä avaus uuteen suuntaan.

Geneven sopimuksen virvoittaminen tekohengityksellä ei kuitenkaan ratkaise perusongelmaa. On vaikea kuvitella, millaisten historiatietojen ja minkä logiikan varassa on voinut syntyä nykyisin vallalla oleva käsitys, että Ahvenanmaan demilitarisointi pelastaisi sen sotatoimien kohteeksi joutumiselta, jos Itämerellä puhkeaa aseellinen kriisi. Silloin kaikki alueella toimivat sotavoimat yrittävät ehtiä ensimmäisenä Ahvenanmaalle. 

http://www.centrumbalticum.org/pulloposti

Pikakommentti 29.9.2016: Jälkisuomettumisen viesti

Malesialaiskoneen tuhoamista koskeneen rikostutkimuksen kommentointi paljasti, miten tiukkaan sykkyrään postsovieettinen trauma on painanut jälkisuomettuneet poliitikot. Siitä syntynyt mekkala oli luokatonta älyllistä kompurointia.

Ensin oltiin järkyttyneitä siitä, että täällä oli tehty jotakin, josta Venäjälle tulee paha mieli. Sitten kauhisteltiin sitä, että se tehtiin salassa, siis yritettiin peittää, että Suomi oli tuhma Venäjälle. Ja sitten herne meni nenään siksi, että eduskunnan avainvaliokuntien puheenjohtajat eivät saaneet tietää tätä kaikkea ennen kuin muut.

Kokeen tekeminen täällä oli normaalia kansainvälisen poliisitoimen virka-apua. Se nyt vielä olisi puuttunut, että siitä olisi kieltäydytty. Jälkisuomettuneille se oli kuitenkin Venäjä-suhteiden piilokriisi, hui kauhistus.

Se heiltä jäi vaan kertomatta, miksi juuri tämä Suomessa toteutettu hyvin laajan rikostutkinnan pienehkö osa olisi pitänyt julkistaa etukäteen. Kaikki muut tutkimuksen osatekijät julkistettiin kun tutkimus valistui.

Olikin viisasta, että tämän sekoilun taustaa ei ruvettu selittämään. Sen yrittäminen olisi osoittanut Suomen EU- ja Nato-kumppaneille, että täällä peruspoliitikon ajatuksenkulku jumiutuu oman sisäiseen kitkaansa kaikessa mikä koskee Venäjää. 

Kolumni 22.9.2016: Yhteinen uhka ja puolustus

Etelä-Suomen Sanomat 22.9.2016

Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyö on arvokas asia, varsinkin siksi, että suomalainen jahkailu estää vielä tehokkaamman ratkaisun. Mutta ei Ruotsinkaan kanssa ole ihan helppoa. Välillä on vaikea hahmottaa, missä pelilaudan ruudussa se oikein on, ja millä säännöillä pelataan. 

Ruotsalaiset puhuvat sotilaallisesta liittoutumattomuudesta vielä mahtipontisemmin kuin me. Samalla he kuitenkin pitävät tarjolla vuoden 2012 solidaarisuuslausumaansa. Sen mukaan Ruotsi ei jää passiiviseksi, jos toista EU-maata tai Pohjoismaata kohtaa katastrofi tai hyökkäys. Se siis on sotilaallisesti liittoutumaton maa, joka on sitoutunut osallistumaan kaikkiin kriiseihin, joihin sen lähialueen maat voivat joutua.

Ruotsalaiset tekivät uusimman Nato-raporttinsa herättämässä keskustekussa heitä yllättäneeseen havainnon. Jos Ruotsilla ja Suomella on yhteistä puolustusta, Ruotsi joutuisi puolustamaan Suomea.  Ajatus huipentui painajaismaiseen mielikuvaan ruotsalaisista sotilaista Suomen itärajan metsissä ja soilla.

Näyttää siis siltä, että ruotsalaisessa ajatusmaailmassa kysymykseen tulee vain sellainen puolustusyhteistyö, jossa ei sitouduta toisen sopijapuolen puolustukseen. Mutta niinhän se on. Ruotsin nykyisen puolustusratkaisun luomissa oloissa on vähän vaikea hahmottaa, mistä tulisivat ne ruotsalaiset korpisoturit, jotka Ruotsi voisi lähettää Kainuun saloille puolustamaan liittokumppaniaan.

                                            x                    x                    x

Suomi on Ruotsin puolustukselle samalla tavalla ratkaisevan tärkeä kuin Ruotsi Suomelle. Ne ovat riippuvaisia toisistaan, olipa niillä keskenään puolustusliitto tai ei, olivatpa ne Naton jäseniä tai liittoutumattomia, ja vaikka puolustusta ei olisi koskaan harjoiteltu yhdessä.

Ruotsin ja Suomen yhteinen turvallisuusintressi on se, että Itämeren tilanne ei ainakaan huonone. Sen varmistamiseksi niiden kannattaa tukea Natoa niin paljon kuin sielu sietää. Kun puhutaan Ruotsin ja Suomen yhteisestä puolustuksesta, ei puhuta Kainuun korvista eikä Skånen ranta-aukeista. Silloin puhutaan Ahvenanmaasta.

Riippumatta naapurusten puolustusratkaisuista, Ahvenanmaan turvallisuuden varmistaminen on Ruotsille vähintään yhtä tärkeää kuin Suomelle. Jos vieras voima pureutuu Ahvenanmaalle, se hallitsee pohjoista Itämerta, pystyy rajoittamaan merkittävästi Suomen yhteyksiä länteen ja sille aukeaa syväväylä Tukholman keskustaan. Koska turvallisuusuhka on yhteinen, puolustuksenkin täytyy olla.

                                            x                    x                    x

Ahvenmaa on viimeksi kuluneiden 150 vuoden aikaan julistettu kolme kertaa demilitarisoiduksi ja puolueettomaksi. Paitsi että tuorein ja nykyrakenteissa merkittävin Ahvenanma-sopimus lokakuulta 1940 Suomen ja Neuvostoliiton välillä ei mainitse alueen puolueettomuutta. Ja nyt tiedämme miksi.

Jo ennen tämän sopimuksen solmimista neuvostojohto oli syyskuussa 1940 hyväksynyt Itämeren alueen sotasuunnitelmansa, jotka kaikki alkoivat Ahvenanmaan miehityksellä. Tämä Ahvenanmaan demiltarisointisopimus on siis sillä tavalla erityinen, että toisella sen allekirjoittajalla oli alun perin ketunhäntä kainalossa.

Demilitarisoitu Ahvenanmaa remilitarisoitui molempien 1900-luvun maailmansotien aikana. On vaikea kuvitella, millaisten historiatietojen ja minkä logiikan varassa on voinut syntyä yhä vieläkin esiintyvä uskomus siihen, että Ahvenanmaan demilitarisointi voisi pelastaa sen sotatoimialueeksi joutumiselta, vaikka aseet puhuisivat muualla Itämerenalueella. Se ei ole ennekään pelastanut.

Jos Itämerellä nyt vallitseva jännitys uhkaa puhjeta aseelliseksi kriisiksi, kaikki alueella toimivat asevoimat yrittävät ehtiä ensimmäisenä Ahvenanmaalle. Sen demilitarisointi helpottaa hyökkäystä ja vaikeuttaa puolustusta. 

Pikakommentti 21.9.2016: Duuman vaalin äänestysprosentit

Duumavaalin lopullinen äänestysprosentti oli 47,8.

Moskovan äänestysprosentti oli alle 30. Edellisissä vaaleissa se oli yli 50 prosenttia.

Pikakommentti 20.9.2016. Äänet puhuvat

Maanantai-iltana 99 prosenttia Venäjän Duuman vaalitulokoksesta oli laskettu. Yhtenäisen Venäjän kannatus oli noussut edellisten vaalien 49 prosentista 54 prosenttiin. Uraa!

Tulos osoitti myös, että tämän presidentti Putinia sokeasti tottelevan puolueen saamien äänen määrä on laskenut viime vaalien 32,4 miljoonasta 28 miljoonaan, melkein neljällä ja puolella miljoonalla.

Äänet kertovat tosielämästä ja ihmisistä. Prosentit ovat prosentteja.  

Pikakommentti 19.9.2016: Äänestysprosentin viesti

Kun Suomen eduskuntavaalien äänestysprosentti laski alle 70:n, alkoi kuulua hätäkellojen kuminaa. Onko demokraattinen järjestelmä lamautumassa? Miten meidän sitten käy, jos niin tapahtuu?  

Venäjällä duuman vaalien äänestysprosentti näyttää olevan 40:n paikkeilla. Tavanomaisissa kommenteissa vaalin tulkitaan kuitenkin osoittavan, että kaikki on hyvin, ja elämä jatkuu ennallaan.

Duuman vaalin tulos tarkoittaa sitä, että Venäjän äänioikeutettujen suuri enemmistö ei välitä maan poliittisesta järjestelmästä tai ei luota siihen. Osa heistä vastustaa vaalit järjestänyttä hallintokulttuuria, mutta ei usko äänestämien voivan muuttaa sitä.  

Venäjällä kaikki ei ole hyvin. Siitä huolimatta elämä jatkuu ennallaan, toitaiseksi. 

Pikakommentti 12.9.2016: Populismin uusi kärkiryhmä

Sosiaalidemokraattien vihakampanja Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raporttia vastaan syyttää sitä kahdesta synnistä. Upin tutkijat pelottelevat, eivätkä kuvaa Venäjän toimintaa ymmärrettäväksi tekeviä ympäristötekijöitä.

Tämän kritiikin mukaan on siis niin, että jos ympäristössä näkyvä todellisuus alkaa pelottaa, syy on totuuden kertojan. Ennen vanhaan ikävän viestin tuoneet kuriirit tapettiin.

Jos lain rikkojan toimintaa ymmärrettäväksi tekevät argumentit oikeuttavat lain rikkomiseen, murhasta syytetyn pitäisi päästä pälkähästä osoittamalla toimineensa loogisesti, ja että uhri oikeastaan ansaitsi kohtalonsa.

Tutkimalla Hitlerin ja Stalinin politiikan ympäristötekijöitä päädytään ilman kovin suurta ponnistusta siihen, että Stalinilla oli järkevät perusteet hyökätä Suomeen 1939 ja Hitlerin Barbarossa-hyökkäys Neuvostoliittoon 1941 oli täysin loogista toimintaa.  

Populismi on kehittänyt kaksi vuorenvarmaa taktista väistöliikettä, jotka sopivat mihin tahansa tilanteeseen. Ensinnäkin se vaatii, että ihmisten mukavuudentunnetta ei saa häiritä. Tämän vakuudeksi se on kehittänyt liturgisen vakiolauseen, jonka mukaan mikä tahansa sille ikävä väite on irrotettu ympäristöstään.

Turvallisuuspoliittinen keskustelu on keikahtanut erikoiseen asentoon. Sosiaalidemokraattien kärkiryhmä paahtaa populismia täysillä kierroksilla. Perussuomalaisilla on näkyvä asema rationaalisuteen pyrkivän turvallisuuspolitiikan johtoryhmässä.

Vähän pelottaa ajatella sitä ikuista totuutta, että tämän päivän oppositio on huomenna hallitus. Mutta toisaalta. Viime vuoden suuri poliittinen mullistus toteutui niin, että populistit ryntäsivät liput liehuen hallitukseen, ja sitten he rupesivat toteuttamaan melko järkevää politiikkaa.

Pikakommentti 10.9.2016: Demaritoverit

Suomen Venäjä- ja Ruotsin Nato- raporttien kommentointia seuratessani olen yllättäen huomannut itsessäni myötähäpeää pohjoismaisia demaripomoja kohtaan. 

Miten on mahdollista, että todennäköisesti ihan älykkäät ihmiset alistuvat latelemaan julkisuuteen naama peruslukemilla niin hempeileviä byrokraattisia lurituksia turvallisuuspolitiikasta kuin viime päivinä. 

Miten aikuiset ihmiset voivat käyttäytyä niin kuin eivät olisi huomanneet mitään siitä, minkä me kaikki muut olemme omin silmin nähneet.

Tällaiset demaritoverit ovat häpeä puolueilleen. He näyttävät elävän sinä vanhassa maailmassa, jossa järjen käyttö on kielletty ja puoluejohdon sana on ainoa käypä laki. Se on paitsi loukkaus heidän puolueidensa jäsenten älyllistä minuutta kohtaan myös vakava uhka meille kaikille muille. 

Demaripuolueet ovat sekä Suomessa että Ruotsissa vielä niin isoja, että niiden menneisyyteen unohtuneet johtajat pystyvät estämään kaiken sen minkä estäminen heidän päähänsä sattuu pälkähtämään. 

Pikakommentti 8.9.2016

Ylilyönti ja alisuoritus

Kannattaa lukea sosiaalidemokraattien puheenjohtaja Antti Rinteen Vieraskynä-kirjoitus tämän aamun Helsingin Sanomissa. Se on tärkeää siksi, että oppositiojohtajilla on taipumus päättyä pääministeriksi. On hyödyllistä käydä katsomassa, millainen on ehkä seuraavan pääministerimme turvallisuuspoliittinen maailmankuva.

Rinne kertoo ihan itse huomanneensa, että Venäjän politiikka on muuttunut. Hän pahoittelee sitä, että Ulkopoliittisen instituutin tutkijat eivät Venäjä-raporttia tehdessään ole päätyneet yhtä terävään huomioon. Mitähän raporttia hän oikein on lukenut tätä tekstiä tehdessään, ja mistähän instituutista ovat peräisin hänen kirjoituksensa perustiedot.

Rinnettä ahdistaa kun raportti antaa pelkoja herättävän kuvan Venäjästä. Sellaista opetettiin paheksumaan jo Suomi-Neuvostoliitto-Seuran uneliaissa rauhanseminaareissa. Nykyisin näköpiirissä olevista asioista puhutaan asioina, vaikka ne ovat kauheita. Onneksi kaikki eivät sentään vaikene, vaikka vähän pelottaisikin.

Rinteen kirjoituksen toruskeleva otsikko moittii Ulkopoliittisen instituutin raporttia ylilyönniksi. Hän käy urheaan vastahyökkäykseen kaikkien aikojen alisuorituksella. 

Kolumni: Historian taju ja propagandan vale

Etelä-Suomen Sanomat 8.9.2016

Historian taju ja propagandan vale

Sodan aikana Neuvostoliiton Suomeen suuntaamat radiolähetykset oli viritetty sellaiseen proletaariseen hurmokseen, että propaganda muuntui parodiaksi. Vielä sodan jälkeisen ajan lapsetkin tiesivät vanhempiensa kertoman perusteella kiihkeällä paatoksella paasanneen Moskovan Tiltun radiopakinoista. Synkän sodan aikana suomalaisilla ei juuri muita naurun aiheita ollutkaan. 

Tämä tuli mieleen kansainvälisessä lehdistössä kiertävistä tiedoista Venäjän Ruotsissa järjestämästä propagandahyökkäyksestä. Se on vastaisku Yhdysvaltain ja Ruotsin puolustusyhteistyöstä tekemälle aiepöytäkirjalle.  Suomi on solmimassa samanlaista sopimusta, joten Ruotsissa nähtyjen sepitelmien kaltaista voi olla täälläkin odotettavissa.

Toisin kuin mikään muu taho, venäläisten Ruotsissa levittämä propaganda tietää kertoa, että Yhdysvallat on salaa saanut oikeuden varastoida ydinaseita Ruotsiin, ja hyökätä isäntämaalta lupaa kysymättä sen maaperältä Venäjälle. Venäläisen tiedon mukaan viranomaiset evät voi nostaa syytteitä kun jenkkisotilaat alkavat raiskata ruotsalaisia naisia.

Enää puuttuu vain kuvaus ristiinnaulituista pikkulapsista, joka on propagandistien vakioaineistoa kautta aikojen. Sitä on viime vuosina käytetty ainakin Syyrian ja Itä-Ukrainan sodissa. Ei olisi ihme jos Venäjän trollit vielä jatkaisivat sen kierrätystä. 

                                            x                    x                    x

Ilmiselvään hölmöyteensä kaatuva pöhköpropaganda on oikeastaan melko vaaratonta. Moskovan Tiltun menetelmillä ei pitkälle pötkitä. Mutta on myös älykästä propagandaa. Se naamioituu uutisilta näyttäviksi mielenkiintoisiksi ja yllättäviksi toteamuksiksi, jotka kuin huomamatta uivat uutisten päivittäisessä virrassa. 

Älykään valehtelun onnistuminen perustuu siihen, että ihmisten enemmistö tietää sittenkin melko vähän voimapolitiikan toimintatavoista ja sodankäynnin logiikasta. Moni pelästyy kohdatessaan outoja asioita tutussa ympäristössä. Viisas propagandisti hyödyntää kohteena olevan yhteiskunnan huonoa tiedon tasoa ja voi päästä hallitsemaan sen mielipidekenttää, varsinkin kun kohdemaan populistit auttavat vierasta propagandaa sitä itsekään ymmärtämättä.

Siksi Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportti korostaa suomalaisten henkisen kriisinkestokyvyn merkitystä. Siihen tarvitaan kykyä tunnistaa ja torjua uutispropagandan valeet. Pohjimmiltaan se on terveen järjen käyttöä arkipäivän elämässä. Siinä auttaa merkittävästi historian edes pinnallinen tuntemus. Menneisyyden ymmärtäminen luo kykyä arvioida nykyhetken tapahtumien keskinäisiä vaikutussuhteita, ja auttaa paljastamaan uutisvirrassa kulkevan propagandan.

                                            x                    x                    x

Suomi on propagandisteille pehmeä kohde siksi, että se on ajautumassa epähistoriallisuuden tilaan. Lukioiden uusimmissa opetussuunnitelmissa historian osuus uhkaa kutistua lähes olemattomiin. Se on vaarallista. Kysymys ei ole vähemmästä kuin kansakunnan henkisestä selviytymiskyvystä.

Historiatietoisuuden tila ei parane pelkästään väljentämällä tuntikehyksiä ja pakkaamalla oppikirjoihin lisää tietoa. Tiedän kokemuksesta, miten vaikeaa on kirjoittaa historian oppikirja, joka käytettävissä olevassa äärimmäisen vähässä tilassa pystyisi avaaman älyllisen näkymän historian perusolemukseen ja ajatussisältöön.

Tässä onnistuminen riippuu ratkaisevasti koulun opettajien kyvystä houkutella oppikirjan tieto jännittävään hengen lentoon. Parhaatkaan kirjat ja väljinkään tuntikehys eivät tuota tällaista tulosta elleivät yliopistot jatkuvasti terästä kykyään kasvattaa opettajia, jotka pystyvät luomaan koulujen historianopiskeluun älyn iloista vetoa. Historian opettajien koulutus on propagandan vastaisen taistelun eturintamaa

Pikakommentti 2.9.2016: Venäjä-raportin viritys

Venäjä-raportin viritys

Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportti näyttää hätistäneen jotkut kansainvälisen politiikan tutkijat ja elämäntapataistolaiset ulos norsunluutorneistaan. Suora puhe Venäjästä ei sovi heidän pirtaansa. Väärin sammutettu. He hienosäätävät tutkimusteorioitaan ja kumartavat perinteisiä toteemejaan. 

Raportti katsoo kirkkain silmin sitä, mitä kaikki eivät halua nähdä. Sen ote on raikkaasti historiallinen. Sellaisessa hengen maailmassa selvitetään, mitä on tapahtunut ja yritetään arvioida sen seurauksia. Teoriat ja toteemit sikseen.

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Venäjä on kaapannut neljältä lähinaapuriltaan seitsemän alueellista kokonaisuutta. Kaksi niistä on liitetty Venäjän valtioalueeseen ja muut otettu sen sotilaalliseen valvontaan.

Upin raportti tutkailee, onko mahdollista, että sama meno jatkuu. Koska niin näyttää olevan, se suosittelee sellaiseen tulevaisuuteen varautumista. Voimapolitiikkaan ei voi vastata muuten kuin yrittämällä luoda sitä hillitsevää vastavoimaa.

Tätä ajatuspolkua ei voi todistaa vääräksi osoittamalla, että Venäjän toiminta on kansainvälisen politiikan tutkimusperinteen mukaan ymmärrettävissä, eikä varsinkaan haikailemalla entisen yya-elämän perään.

Upin raportin voi tuomita vääräksi vain osoittamalla, että viimeksi kuluneen neljännesvuosisadan aikana Venäjä ei ole kaapannut yhdeltäkään valtioilta mitään, eikä ottanut omin luvin rajojensa takaisia alueita hallintaansa. Tällainen mustan todistaminen valkeaksi on propagandan kaikkein alkeellisin, ja nyt taas hyvin trendikäs alalaji. 

Kolumni 25.8.2016: Brexitin ohessa

Etelä-Suomen Sanomat 25.8.2016

Brexitin ohessa

Suomen johtaviin EU-osaajiin kuuluva toimittaja Jyrki Karvinen keräsi ennätysajassa kollegojensa pika-arviot Euroopan tilasta brexitin jälkeen. Järistyksiä Euroopan unionissa-kirjan (Docendo 2016) ilmestyessä brittien kananäänestyksestä oli vain kuusi viikkoa.

Kirjan arviot brexitin taloudellisista ja yhteiskunnallisista oheisilmiöistä eivät paljon yllätä. Suoran ilmauksen mestari Lasse Lehtinen kuitenkin sentään tylyttää. ”Luulisi Brexitin viimeistään osoittavan, että kansan valitut olisivat sittenkin paremmin perillä asioiden monimuotoisuudesta kuin kansa itse.”

Myös europarlamentin virolaisjäsen Marju Lauristin poikkeaa jonkin verran tavanomaisuuksista: ”Miksi Eurooppa hajoaisi sen vuoksi, että sen katuja vaeltaa satoja tuhansia ihmisiä?”

Päätoimittaja Elina Ylä-Mononen myöntää, että terrori-iskujen uhka on Euroopassa todellinen, mutta se ei johdu turvapaikanhakijoista, vaan konfliktialueilta laillisesti palaavista vierastaistelijoista. ”Viimeisempien iskujen perusteella tekijöiksi profiloituvat toisen tai kolmannen polven maahanmuuttajat, eli radikalisoituneet EU-kansalaiset.”

                                            x                    x                    x

Ulkopoliittisen instituutin EU-tutkimuksen johtaja Juha Jokela avaa uuden polun. Hän hahmottaa linjaa, jossa suuren jäsenvaltion ero unionista voisi vahvistaa integraatiota ja suunata sen kehitystä esimerkiksi turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tai euroalueen uudistuksiin.

Kirjan artikkelit on tehty sellaisessa pakkotahdissa, että aikaa tuskin on ollut tekstien ristikkäiseen editointiin. Siksi on mielenkiintoista, että tohtoriopiskelija Matti Pesu on kammiossaan hakeutunut samoille linjoille kuin Jokela:

”Suomen jäsenyydellä Euroopan unionissa on aina ammoisista ajoista asti ollut turvallisuuspoliittinen vivahde. […] Osallistumalla eurooppalaiseen integraatioon Suomi on rakentanut positiivisia keskinäisriippuvuuksia Eurooppaan ja läntiseen maailmaan tasapainottamaan itäistä keskinäisriippuvuutta.”

Arkisessa kielenkäytössä toistuvat nimikkeet sotilaallinen liittoutumattomuus ja sotilasliiton ulkopuolisuus tuntuvat tarkoittavan samaa, mutta Pesu hienosäätää terminologiaa. Sotilasliittoon kuulumaton voi asemoitua sotilaallista liittoutumista muistuttavalla tavalla, kuten Ruotsi ja Suomi viime aikojen Itämeren alueen harjoituksissa.

                                            x                    x                    x

Pesun ajatusjuoksu vie kohti Suomen turvallisuuskeskustelun sokeaa pistettä, joka on Viro.  Nato- vastustajille heidän asenteensa perusteeksi riittää se, että jäsenyys kytkisi Suomen Viron puolustukseen. Juuri sitä se tarkoittaa, ja enemmänkin. Nato on kaikkien jäsenten yhteisvastuuta toistensa turvallisuudesta.

Viron ja Suomen turvallisuuskohtalon yhteisyys ei johdu Natosta. Jos Suomi yrittää murtaa tämän kytköksen, sillä ei ole asiaa Naton, mutta liittoutumattomuuskaan ei katkaise yhteyttä. Maantieteelle kukaan ei voi mitään. Pesu osoittaa, miten Suomi jo nyt viestii Viron ratkaisevasta merkitysestä Suomen turvallisuudelle, ja Viro puhuu Suomen tärkeydestä sen puolustukselle.

Heikkoja merkkejä tällaisesta Nato-jäsenen ja sen PfP-superkumppanin kohtalonyhteydestä on jo näkynyt. Se ilmenee vireillä olevasta Ranskan avunpyynnön käynnistämästä lakimuutoksesta, joka avaa liittoutumattomalle unionimaalle mahdollisuuden antaa sotilaallistakin tukea kriisiin joutuneelle Naton jäsenelle.

Ministeritason puheissa on jo viitattu Viron ja Suomen puolustusintressien yhdensuuntaisuuteen ja presidenttikin on puhunut siitä kautta rantain.

Pesun ajatuksenjuoksutuksessa Suomen poliittiset viestit luovat Itämerelle vastavoimaa Venäjän voimapolitiikalle ja lisäävät alueen vakautta. Samalla ne täsmentävät Suomen asemaa unionissa ja vahvistavat yhteistä turvallisuutta.