Kolumni 29.12.2016: Supervaltojen yhteinen suunta

Ennen vanhaan parempaa ei olisi voinut kuvitella kuin toisiaan kehuvat Yhdysvaltain ja Venäjän presidentit. Sitä sanottiin liennytykseksi, ja se lupasi hyviä asioita kaikille. Presidentti Vladimir Putinilla ja pian-presidentti Donald Trumpilla on muittakin yhteistä ominaisuuksia kuin keskinäinen ihailu.  

He ovat kunnostautuneet jättiomaisuuden kartuttamisessa, suhtautuvat yhtäläisen suurpiirteisesti tosimaailman ilmiöihin ja pystyvät hämmästyttävään sana-akrobatiaan milloin minkäkin kohderyhmän pitämiseksi hyvällä mielellä. Heidän avustajiensa ratkaisevia valintaperusteita ovat ehdoton uskollisuus suurelle johtajalle, kyky kahmia omaisuutta ja kiitollisuus pääsystä entistä tuottoisammille apajille. Lahja sitoo saajansa ikuiseen kiitollisuudenvelkaan, ja se on tarkoituskin.

Tällainen rappio tuhosi ensin keisarien Venäjän ja sitten Neuvostoliiton. Nyt se kukoistaa Putinin Venäjällä ja näyttää rynnistävän uuden presidentin johdolla myös Yhdysvaltoihin. Supervaltojen kilpailu ei koske enää sitä, kumpi kehittää parhaiten toimivan yhteiskuntarakenteen, tehokkaamman talouden tai tuhoisimman sotakoneiston. Nyt kilpaillaan siitä, kumman kansa sietää pidempään ränsistyneen valtiollisen kulttuurin törkyä.

Yhdysvallat voi ehkä sittenkin selvitä tästä kujanjuoksusta vain kohtuullisin vaurioin. Sillä on sentään jokseenkin toimintakykyinen vaalikoneisto, joka antaa ainakin teoriassa mahdollisuuden vaihtaa johtoa väkivallattomasti. Yhdysvaltain poliittisen kulttuurin tulevaisuus riippuu siitä, kuinka nopeasti se pystyy opettamaan Donald Trumpin ihmistavoille. Vielä ei ole valoa tunnelin päässä. Tähän asti demokratia on näyttänyt vain pimeän puolensa.

                                            x                    x                    x

Yhdysvaltain poliittisen tulevaisuuden kannalta on jokseenkin samantekevää, onko joku peukaloinut jossakin jotakin varmistaakseen Hilary Clintonin tappion. Paljon isompi ongelma on se, että Yhdysvalloissa yleensä ottaen pääsi syntymään joukkopsykoosi, joka nosti ehdokkaaksi ja presidentiksi Donald Trumpin. Ja nyt merkittävä kansanosa on innoissaan, kun Trump näyttää toteuttavan ainakin muutamia vaalikampanjan aikana ilmoille päästämistään älyttömyyksistä.

Vaikka Putin ehkä on pystynyt tekemään Clintonille ruman tempun, hän ei sentään ole voinut luoda Yhdysvaltoihin sellaista henkistä tilaa, jossa Trumpin kaltainen sekoilija voi päästä presidentiksi. Se on kotikutoista demokratiaa.

Kun tutkiva journalismi ryhtyi selvittelemään trumpismin alkuperää, TV-ruutuun alkoi tulvia Yhdysvaltain raunioituneiden teollisuuskeskusten alakuloa ja pystyyn lahoavien syrjäkylien ankeutta. Niiden lohduttomuus ja sottaisuus ei jää yhtään jälkeen Venäjän äärimmäisen kurjuuden kuvista, joilla lännen mediassa on mässäily jo pitkään.

Ei ihme, että sellaisessa ympäristössä kehittyy silmitön raivo, joka hyväksyy lipunkantajakseen millaisen rähjääjän tahansa. Läntinen demokratia joutuu alistumaan itse aiheutettuun nöyryytykseen, mutta Putinin hallinto tukehduttaa maaseudulla ja laitakaupungeilla  kuplivan vihan vanhanaikaisella valtioterrorismilla.  

Kylmän sodan aikana hyvää halunnet optimistit seurasivat toiveikkaasti valtiollisten järjestelmien kauneuskilpailua. He alkoivat unelmoida, että kilpailevat supervallat alkaisivat kehittyä muistuttamaan tosiaan, ja siitä syntyisi uusi harmonia. Konvergenssiteoria oli kova sana.

Yhdysvallat on vajoamassa populismin suohon, mutta Venäjä peittää arkitodellisuutensa sotaisalla korskeudella ja keisarillisessa loistossa poseeraavan Putinin lumolla.  

Uusi konvergenssi voikin olla sitä, että Yhdysvaltain trumpistinen poliittinen kulttuuri alkaa hiipua kohti venäläistä putinismia

Pikakommentti 23.12.2016: Valta ja vaiktusvalta

Suomen Kuvalehden joulunumerossa toimittaja Heikki Vento kirjoittaa minun sanomakseni aivan uskomattomia asioita (Suomen kuvalehti 51-52/2016, s. 22)

”Presidentin henkilökohtaiset ominai­suudet vaikuttavat mahdollisuuksiin käyttää valtaa, uskoo professori Juk­ka Tarkka. Komentosuhteet eivät riipu muodol­lisesta vallasta. Persoonallisuus vaikuttaa enemmän kuin lakiteksti. Presidentil­tä on muodollisesti poistettu hyvin pal­jon valtaa. Sauli Niinistö käyttää turval­lisuuspolitiikassa enemmän valtaa kuin perustuslaissa on säädetty, Tarkka sa­noo.”

Toivonpa todella, että Vento on tallettanut kännykälleen sen puhelinkeskustelun, josta nämä asiat ovat peräisin. Jos sellainen tallenne on olemassa, siitä ilmenee myös, että puhuja on joku muu kuin minä.

Puhuin puhelinkeskustelussamme siitä, että persoonallisuus, asiaosaaminen ja karisma antavat vaikutusvaltaa ohi sen, mitä laakipykäliin on kirjoitettu päätösvallasta. Se ei tarkoita sitä, että komentosuhteet olisivat riippumattomia muodollisesta vallasta. Eikä sitä, että presidentti Sauli Niinistö käyttäisi turvallisuuspolitiikassa enemmän valtaa kuin perustuslaissa on säädetty.

Persoonallisuus ei vaikuta enemmän kuin lakiteksti, mutta sekin vaikuttaa. Mauno Koivisto ja Lauri Kristian Relander hoisivat ulkopolitiikkaa saman hallitusmuodon pykälän mukaisesti, mutta tyyli ja tulokset olivat erilaisia.

Niinistö ei käytä valtaa enemmän kuin perustuslaissa on säädetty. Hän käyttää laissa määritellyn vallan rinnalla sellaista valtaa, josta missään laissa ei voida sanoa mitään. Se valta on ollut kaikkien presidenttien käytettävissä, jos on persoonallisuutta, asiaosaamista ja karismaa. Kaikilla ei ole ollut. Niinistöllä on.

Venton jutun minua koskeva kohta on niin perusteellisesti perätön, että siinä minulle suotu tittelikin on väärä.  En ole professori.

Jukka Tarkka

Valtiotieteen tohtori

Pikakommentti 18.12.2016: Kuka auttaa ketä

Kanavan numerossa 8/2016 julkaistu Jaakko Blombergin artikkeli toistaa Lissabonin sopimuksen kohtaa 42/7 koskevan tulkinnan, joka esiintyi viimeksi eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan mietinnössä hallituksen viime kesänä julkaistusta turvallisuusselonteosta. Sen mukaan sopimuksen turvalauseke velvoittaa unionin kaikkia jäsenmaita antamaan sotilaallista apua hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle jäsenmaalle, ja oikeuttaa kaikki jäsenet saamaan muiden jäsenten apua, jos joku niistä joutuu hyökkäyksen kohteeksi.

Ainakin välittömästi Lissabonin sopimuksen hyväksymisen jälkeen myös Suomen hallituksen virallinen tulkinta oli se, että turvalausekkeeseen kirjoitettu turvatakuu koskee samalla tavalla kaikkia unionin jäsenmaita. Tämä on kuitenkin vain Suomen hallituksen, eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan ja Jaakko Blombergin hurskas toive. Kunpa se olisikin totta.

Sen lisäksi, että Lissabonin sopimuksen kohtaan 42/7 on kirjoitettu jäsenten oikeus saada apua ja velvoite antaa apua, siinä lukee myös: ”Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuuspolitiikan erityisluonteeseen.”

Se tarkoittaa sitä, että sotilaallisesti liittotumattomalla unionimaalla, kuten Suomella ei ole velvollisuutta auttaa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta Nato-maata, eikä Nato-maalla velvollisuutta auttaa liittoutumatonta, kuten Suomea. Blombrg tietää tämän takuuvarmasti, sillä silloin kun Lissabonin sopimuksen sanamuodosta neuvoteltiin, hän toimi korkeassa virassa Suomen ulkoministeriössä. 

Euroopan unionissa ei ole salaovea, josta pääsisi huomaamatta luiskahtamaan Naton suojaan. Unioniin kuuluvat Nato-maat takaavat toisensa. Naton ulkopuoliset ovat ulkona yksin. 

Kolumni 15.12.2016: Onko Suomessa sittenkin kevät

Etelä-Suomen Sanomat 15.12.2016

Pääministeri Juha Sipilän asema näyttää huonolta, mutta muista syistä kuin Talvivaara-mekkalan takia. Sote tuntuu tukehtuvan omaan sisäiseen kitkaansa. Se taitaa olla liian iso kakku yhdellä kerralla haukattavaksi. Mutta Sipilällä on yrittäjän sisu. Hän hakkaa päätä seinään ja uskoo, että muuri murtuu ennen kuin kallo. Joskus sellainen sitkeys voi tuottaa tulosta, mutta kauheaa katseltavaa se on.

Hallitusohjelmassa yltiöpäisen korkealle asetettu työllisyystavoite on toinen iäisyysasia, jonka toteutuminen pakenee ainakin seuraavalle vaalikaudelle. Kiky-sopimus oli komea saavutus, mutta sen täytäntöönpano tuntuu epätoivoisen tahmealta. Muutenkin hallitus keikkuu tyhjän päällä. Sillä hetkellä, kun perussuomalaisten kantti pettää, mikään ei pelasta Sipilää katastrofilta.

Pääministerin ahdinkoon on kuitenkin näkyvissä yllättävää helpotusta. Vaikka viennissä ei vieläkään ole elon merkkejä, talouskasvu alkoi tänä vuonna varoittamatta ja yllättäen. Nyt se on piristymässä ripeämmäksi kuin ekonomistit aluksi uskalsivat ennustaa. Hallituksen osuutta siihen on vaikea arvioida, mutta silti orastava kasvu auttaa Sipilää.

Hallitus ronskit rakenneuudisukset jäivät yleensä puolitiehen, mutta tuottavat jotakin sentään. Niiden teho tuntuu vuosien viiveellä, mutta ne vaikuttavat talouden kokonaiskuvaan etuajassa. Suurten investointipäätösten ja jättimäisten vientikauppojen toteutusvaiheeseen tullaan siinä vaiheessa, kun uudet rakenteet toimivat. Tämä tulevaisuus vaikuttaa kilpailukykyyn jo nyt.

Samaan aikaan lamautunutta kotimaan taloutta on tönitty pienillä muutoksilla uusiin asentoihin. Tällaisten pinnan alla muhivien pikkuasioiden yhteisvaikutus tuottaa ilmeisesti seurauksia, joita klassisesti opiskelleet talousviisaat eivät tunnista. 

Sipilän hallituksella ei ole syytä ujostella. Ison urakan toteutus näyttää toivottomalta, mutta ilman sen ohessa tehtyjä pienremontteja talouden piristymisen ensioireet antaisivat vieläkin odottaa itseään. Onko Suomessa sittenkin kevät?  

                                            x                    x                    x

Sipilä tuntuu selvinneen Talvivaarara-mekkalasta vähemmin vaurioin kuin aluksi tuntui, mutta kilpeen jäi silti lommo. Hänen paineensietokykynsä on näyttänyt lähes rajattomalta, mutta nyt se petti pahassa paikassa. Tunnekuohun ryöpsähdys yli laitojen oli ymmärrettävää, mutta sellainen ei kuulu pääministerin luontaisetuihin.

Sipilä on selviämässä jääviysepäilyistä puhtain paperein, mutta kohun jälkivaikutus uhkaa luiskahtaa ylikierroksille. Eihän se nyt niin voi olla, että ministereille sukua olevat yrittäjät joutuvat asiointikieltoon valtion vaikutuspiiriin kuuluvien yritysten kanssa. Heille kuuluu oikeus toimia niiden kanssa business as usual, ja siihen kuuluu se, että sukulaiset eivät suhmuroi keskenään.

Sipilä ei yrittänyt sensuroida Yleisradion toimitusten uutistuotantoa. Hän protestoi saamastaan kohtuuttoman lyhyestä reagointiajasta ennen ensimmäisen Talvivaara-uutisen julkaisemista. Luultavasti häntä painostettiin siinä hyvän lehtimiestavan vastaisesti. Mutta kiukuttelu ei auta, kun maito on kaatunut kalliolle.

Luultavasti Talvivaara-mekkalan jälkivaikutus häiritsee enemmän Yleisradion sisäistä elämää kuin Sipilän poliittista asemaa. Toimittaja toisensa jälkeen ilmoittautui sensurointiyrityksen uhriksi ja otti sanavapauden sankarin ylevän asennon. 

Yleisradiossa ei ehkä sittenkään tapahtunut kovin kauheita. Kun toimitukset olivat paahtaneen neljä vuorokautta Talvivaara ykkösuutisenaan, niiden johto totesi, että muitakin uutisia saattaisi olla odottamassa toimituksellista käsittelyä. Se ei ollut kohtuuton ajatus. Uutistoiminnan esimiesten antama normaali työnjohdollinen ohjaus ei ole sensuuria.