Kolumni 29.9.2016 Aseettomuuden unelma

Artikkeli Centrum Balticum-säätiön netissä julkaisemassa Pulloposti-kolumnisarjassa 29.9.2016

Ahvenanmaan kansainoikeudellinen asema on rauhanromantiikalla koristeltu kiiltokuva, joka vääristää historiallista todellisuutta. Aseettomaksi moneen kertaan julistettu saariryhmä ei ole vapauttanut sodan taakasta. Aina kun Itämerellä on sodittu, asevarustuksista riisuttu Ahvenanmaa on aseistettu uudelleen.

Ahvenanmaan alkuperäinen demilitarisointi sovittiin Pariisissa 1856 Krimin sodan päätteeksi. Ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjä alkoi linnoittaa sitä ja sen alueella toimi Ruotsin, Saksan ja Englannin laivasto-osastoja.

Ahvenanmaan aseettomuus vahvistettiin 1921 Geneven sopimuksella. Siinä kahdeksan Itämeren rantavaltiota, Englanti ja Italia sopivat saariryhmän linnoittamattomuudesta ja puolueettomuudesta.

Talvisodan päätteeksi maaliskuussa 1940 solmittu rauhansopimus vaikeni Ahvenanmaasta. Seuraavana kesänä Neuvostoliitto vaati kuitenkin Suomelta sen linnakkeiden tuhoamista ja kahdenvälistä sopimusta saariryhmän asemasta.

Tällainen Ahvenanmaa-sopimus solmittiin lokakuussa 1940. Se pakotti Suomen purkamaan linnoitteet ja lupaamaan, ettei se antaisi aluetta muiden valtojen käyttöön. Siinä ei mainittu alueen puolueettomuutta.

Samaan aikaan kun Neuvostoliitto pakotti Suomen aloittamaan Ahvenanmaan linnakkeiden tuhoamisen ja sopimusneuvottelut alueen demilitarisoinnista, puna-armeijan ylimmät esikunnat luonnostelivat Saksaa, Suomea tai Ruotsia tai niitä kaikkia vastaan aloitettavien sotien hyökkäysoperaatioita.

Näiden suunnitelmien ensimmäisenä vaiheena oli Ahvenanmaan valtaus. Suunnitelmat vahvistettiin pari kuukautta ennen kuin Suomi ja Neuvostoliitto solmivat sopimuksen Ahvenmaan demilitarisoinnista.

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Suomi ja Venäjä sopivat 1992 niiden välillä edelleen voimaan jäävistä sopimuksista. Tämä pöytäkirja vahvistaa, että vielä tänäänkin pätee syksyn 1940 Ahvenanmaa-sopimus, jonka rikkomista Neuvostoliitto valmisteli jo ennen sen voimaan astumista.

Neuvostoliiton lisäksi myös Saksa suunnitteli Ahvenanmaan valtausta, mutta vasta toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Muutamat muutkin valtiot ovat voineet kaavailla sellaisia operaatioita

Nykyisin Suomea sitovat Ahvenanmaan asiassa Geneven monenkeskinen sopimus vuodelta 1921 ja Moskovan kahdenvälinen sopimus vuodelta 1940. Molemmat velvoittavat alueen demilitarisointiin. Geneven sopimus vahvistaa saariryhmän puolueettomuuden ja Suomen oikeudet alueeseen. Moskovan sopimus ei mainitse niitä.

Jos saariryhmä joutuu hyökkäyksen kohteeksi, Suomen pitäisi Geneven sopimuksen mukaan torjua hyökkäys ja ilmoittaa asiasta Kansainliitolle, jota enää ei ole. Moskovan sopimus ei vaadi Suomelta mitään sellaisessa tilanteessa, ja nyt tiedämme miksi. Jo sopimusta tehtäessä Moskovassa suunnitetiin hyökkäystä Ahvenanmaalle.

Ahvenanmaan kansainoikeudellinen asema on vino. Geneven sopimuksella ei enää ole takaajaa, ja Neuvostoliiton kanssa tehdyn sopimuksen toisella osapuolella oli jo alun perin ketunhäntä kainalossa. Tässä asiassa Suomi on kahden kesken Venäjän kanssa.

Itämeren alue on normalisoitunut. Baltian maat ovat hankkineet takaisin itsenäisyytensä ja Suomi on vapautunut yya-velvoitteista.  Tämä antaa mahdollisuuden Ahvenanmaan aseman sopimuspohjan oikaisuun.

Se voisi tapahtua uudistamalla Geneven sopimus sen alkuperäisten allekirjoittajien ja niitä nyt yhdistävän kansainvälisen yhteisön kanssa. Emeritus-meppi Henrik Laxin ajatus Euroopan unionin asettumisesta Ahvenanmaan demilitarisoinnin takaajaksi oli merkittävä avaus uuteen suuntaan.

Geneven sopimuksen virvoittaminen tekohengityksellä ei kuitenkaan ratkaise perusongelmaa. On vaikea kuvitella, millaisten historiatietojen ja minkä logiikan varassa on voinut syntyä nykyisin vallalla oleva käsitys, että Ahvenanmaan demilitarisointi pelastaisi sen sotatoimien kohteeksi joutumiselta, jos Itämerellä puhkeaa aseellinen kriisi. Silloin kaikki alueella toimivat sotavoimat yrittävät ehtiä ensimmäisenä Ahvenanmaalle. 

http://www.centrumbalticum.org/pulloposti

Pikakommentti 29.9.2016: Jälkisuomettumisen viesti

Malesialaiskoneen tuhoamista koskeneen rikostutkimuksen kommentointi paljasti, miten tiukkaan sykkyrään postsovieettinen trauma on painanut jälkisuomettuneet poliitikot. Siitä syntynyt mekkala oli luokatonta älyllistä kompurointia.

Ensin oltiin järkyttyneitä siitä, että täällä oli tehty jotakin, josta Venäjälle tulee paha mieli. Sitten kauhisteltiin sitä, että se tehtiin salassa, siis yritettiin peittää, että Suomi oli tuhma Venäjälle. Ja sitten herne meni nenään siksi, että eduskunnan avainvaliokuntien puheenjohtajat eivät saaneet tietää tätä kaikkea ennen kuin muut.

Kokeen tekeminen täällä oli normaalia kansainvälisen poliisitoimen virka-apua. Se nyt vielä olisi puuttunut, että siitä olisi kieltäydytty. Jälkisuomettuneille se oli kuitenkin Venäjä-suhteiden piilokriisi, hui kauhistus.

Se heiltä jäi vaan kertomatta, miksi juuri tämä Suomessa toteutettu hyvin laajan rikostutkinnan pienehkö osa olisi pitänyt julkistaa etukäteen. Kaikki muut tutkimuksen osatekijät julkistettiin kun tutkimus valistui.

Olikin viisasta, että tämän sekoilun taustaa ei ruvettu selittämään. Sen yrittäminen olisi osoittanut Suomen EU- ja Nato-kumppaneille, että täällä peruspoliitikon ajatuksenkulku jumiutuu oman sisäiseen kitkaansa kaikessa mikä koskee Venäjää. 

Kolumni 22.9.2016: Yhteinen uhka ja puolustus

Etelä-Suomen Sanomat 22.9.2016

Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyö on arvokas asia, varsinkin siksi, että suomalainen jahkailu estää vielä tehokkaamman ratkaisun. Mutta ei Ruotsinkaan kanssa ole ihan helppoa. Välillä on vaikea hahmottaa, missä pelilaudan ruudussa se oikein on, ja millä säännöillä pelataan. 

Ruotsalaiset puhuvat sotilaallisesta liittoutumattomuudesta vielä mahtipontisemmin kuin me. Samalla he kuitenkin pitävät tarjolla vuoden 2012 solidaarisuuslausumaansa. Sen mukaan Ruotsi ei jää passiiviseksi, jos toista EU-maata tai Pohjoismaata kohtaa katastrofi tai hyökkäys. Se siis on sotilaallisesti liittoutumaton maa, joka on sitoutunut osallistumaan kaikkiin kriiseihin, joihin sen lähialueen maat voivat joutua.

Ruotsalaiset tekivät uusimman Nato-raporttinsa herättämässä keskustekussa heitä yllättäneeseen havainnon. Jos Ruotsilla ja Suomella on yhteistä puolustusta, Ruotsi joutuisi puolustamaan Suomea.  Ajatus huipentui painajaismaiseen mielikuvaan ruotsalaisista sotilaista Suomen itärajan metsissä ja soilla.

Näyttää siis siltä, että ruotsalaisessa ajatusmaailmassa kysymykseen tulee vain sellainen puolustusyhteistyö, jossa ei sitouduta toisen sopijapuolen puolustukseen. Mutta niinhän se on. Ruotsin nykyisen puolustusratkaisun luomissa oloissa on vähän vaikea hahmottaa, mistä tulisivat ne ruotsalaiset korpisoturit, jotka Ruotsi voisi lähettää Kainuun saloille puolustamaan liittokumppaniaan.

                                            x                    x                    x

Suomi on Ruotsin puolustukselle samalla tavalla ratkaisevan tärkeä kuin Ruotsi Suomelle. Ne ovat riippuvaisia toisistaan, olipa niillä keskenään puolustusliitto tai ei, olivatpa ne Naton jäseniä tai liittoutumattomia, ja vaikka puolustusta ei olisi koskaan harjoiteltu yhdessä.

Ruotsin ja Suomen yhteinen turvallisuusintressi on se, että Itämeren tilanne ei ainakaan huonone. Sen varmistamiseksi niiden kannattaa tukea Natoa niin paljon kuin sielu sietää. Kun puhutaan Ruotsin ja Suomen yhteisestä puolustuksesta, ei puhuta Kainuun korvista eikä Skånen ranta-aukeista. Silloin puhutaan Ahvenanmaasta.

Riippumatta naapurusten puolustusratkaisuista, Ahvenanmaan turvallisuuden varmistaminen on Ruotsille vähintään yhtä tärkeää kuin Suomelle. Jos vieras voima pureutuu Ahvenanmaalle, se hallitsee pohjoista Itämerta, pystyy rajoittamaan merkittävästi Suomen yhteyksiä länteen ja sille aukeaa syväväylä Tukholman keskustaan. Koska turvallisuusuhka on yhteinen, puolustuksenkin täytyy olla.

                                            x                    x                    x

Ahvenmaa on viimeksi kuluneiden 150 vuoden aikaan julistettu kolme kertaa demilitarisoiduksi ja puolueettomaksi. Paitsi että tuorein ja nykyrakenteissa merkittävin Ahvenanma-sopimus lokakuulta 1940 Suomen ja Neuvostoliiton välillä ei mainitse alueen puolueettomuutta. Ja nyt tiedämme miksi.

Jo ennen tämän sopimuksen solmimista neuvostojohto oli syyskuussa 1940 hyväksynyt Itämeren alueen sotasuunnitelmansa, jotka kaikki alkoivat Ahvenanmaan miehityksellä. Tämä Ahvenanmaan demiltarisointisopimus on siis sillä tavalla erityinen, että toisella sen allekirjoittajalla oli alun perin ketunhäntä kainalossa.

Demilitarisoitu Ahvenanmaa remilitarisoitui molempien 1900-luvun maailmansotien aikana. On vaikea kuvitella, millaisten historiatietojen ja minkä logiikan varassa on voinut syntyä yhä vieläkin esiintyvä uskomus siihen, että Ahvenanmaan demilitarisointi voisi pelastaa sen sotatoimialueeksi joutumiselta, vaikka aseet puhuisivat muualla Itämerenalueella. Se ei ole ennekään pelastanut.

Jos Itämerellä nyt vallitseva jännitys uhkaa puhjeta aseelliseksi kriisiksi, kaikki alueella toimivat asevoimat yrittävät ehtiä ensimmäisenä Ahvenanmaalle. Sen demilitarisointi helpottaa hyökkäystä ja vaikeuttaa puolustusta. 

Pikakommentti 21.9.2016: Duuman vaalin äänestysprosentit

Duumavaalin lopullinen äänestysprosentti oli 47,8.

Moskovan äänestysprosentti oli alle 30. Edellisissä vaaleissa se oli yli 50 prosenttia.

Pikakommentti 20.9.2016. Äänet puhuvat

Maanantai-iltana 99 prosenttia Venäjän Duuman vaalitulokoksesta oli laskettu. Yhtenäisen Venäjän kannatus oli noussut edellisten vaalien 49 prosentista 54 prosenttiin. Uraa!

Tulos osoitti myös, että tämän presidentti Putinia sokeasti tottelevan puolueen saamien äänen määrä on laskenut viime vaalien 32,4 miljoonasta 28 miljoonaan, melkein neljällä ja puolella miljoonalla.

Äänet kertovat tosielämästä ja ihmisistä. Prosentit ovat prosentteja.  

Pikakommentti 19.9.2016: Äänestysprosentin viesti

Kun Suomen eduskuntavaalien äänestysprosentti laski alle 70:n, alkoi kuulua hätäkellojen kuminaa. Onko demokraattinen järjestelmä lamautumassa? Miten meidän sitten käy, jos niin tapahtuu?  

Venäjällä duuman vaalien äänestysprosentti näyttää olevan 40:n paikkeilla. Tavanomaisissa kommenteissa vaalin tulkitaan kuitenkin osoittavan, että kaikki on hyvin, ja elämä jatkuu ennallaan.

Duuman vaalin tulos tarkoittaa sitä, että Venäjän äänioikeutettujen suuri enemmistö ei välitä maan poliittisesta järjestelmästä tai ei luota siihen. Osa heistä vastustaa vaalit järjestänyttä hallintokulttuuria, mutta ei usko äänestämien voivan muuttaa sitä.  

Venäjällä kaikki ei ole hyvin. Siitä huolimatta elämä jatkuu ennallaan, toitaiseksi. 

Pikakommentti 12.9.2016: Populismin uusi kärkiryhmä

Sosiaalidemokraattien vihakampanja Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raporttia vastaan syyttää sitä kahdesta synnistä. Upin tutkijat pelottelevat, eivätkä kuvaa Venäjän toimintaa ymmärrettäväksi tekeviä ympäristötekijöitä.

Tämän kritiikin mukaan on siis niin, että jos ympäristössä näkyvä todellisuus alkaa pelottaa, syy on totuuden kertojan. Ennen vanhaan ikävän viestin tuoneet kuriirit tapettiin.

Jos lain rikkojan toimintaa ymmärrettäväksi tekevät argumentit oikeuttavat lain rikkomiseen, murhasta syytetyn pitäisi päästä pälkähästä osoittamalla toimineensa loogisesti, ja että uhri oikeastaan ansaitsi kohtalonsa.

Tutkimalla Hitlerin ja Stalinin politiikan ympäristötekijöitä päädytään ilman kovin suurta ponnistusta siihen, että Stalinilla oli järkevät perusteet hyökätä Suomeen 1939 ja Hitlerin Barbarossa-hyökkäys Neuvostoliittoon 1941 oli täysin loogista toimintaa.  

Populismi on kehittänyt kaksi vuorenvarmaa taktista väistöliikettä, jotka sopivat mihin tahansa tilanteeseen. Ensinnäkin se vaatii, että ihmisten mukavuudentunnetta ei saa häiritä. Tämän vakuudeksi se on kehittänyt liturgisen vakiolauseen, jonka mukaan mikä tahansa sille ikävä väite on irrotettu ympäristöstään.

Turvallisuuspoliittinen keskustelu on keikahtanut erikoiseen asentoon. Sosiaalidemokraattien kärkiryhmä paahtaa populismia täysillä kierroksilla. Perussuomalaisilla on näkyvä asema rationaalisuteen pyrkivän turvallisuuspolitiikan johtoryhmässä.

Vähän pelottaa ajatella sitä ikuista totuutta, että tämän päivän oppositio on huomenna hallitus. Mutta toisaalta. Viime vuoden suuri poliittinen mullistus toteutui niin, että populistit ryntäsivät liput liehuen hallitukseen, ja sitten he rupesivat toteuttamaan melko järkevää politiikkaa.

Pikakommentti 10.9.2016: Demaritoverit

Suomen Venäjä- ja Ruotsin Nato- raporttien kommentointia seuratessani olen yllättäen huomannut itsessäni myötähäpeää pohjoismaisia demaripomoja kohtaan. 

Miten on mahdollista, että todennäköisesti ihan älykkäät ihmiset alistuvat latelemaan julkisuuteen naama peruslukemilla niin hempeileviä byrokraattisia lurituksia turvallisuuspolitiikasta kuin viime päivinä. 

Miten aikuiset ihmiset voivat käyttäytyä niin kuin eivät olisi huomanneet mitään siitä, minkä me kaikki muut olemme omin silmin nähneet.

Tällaiset demaritoverit ovat häpeä puolueilleen. He näyttävät elävän sinä vanhassa maailmassa, jossa järjen käyttö on kielletty ja puoluejohdon sana on ainoa käypä laki. Se on paitsi loukkaus heidän puolueidensa jäsenten älyllistä minuutta kohtaan myös vakava uhka meille kaikille muille. 

Demaripuolueet ovat sekä Suomessa että Ruotsissa vielä niin isoja, että niiden menneisyyteen unohtuneet johtajat pystyvät estämään kaiken sen minkä estäminen heidän päähänsä sattuu pälkähtämään. 

Pikakommentti 8.9.2016

Ylilyönti ja alisuoritus

Kannattaa lukea sosiaalidemokraattien puheenjohtaja Antti Rinteen Vieraskynä-kirjoitus tämän aamun Helsingin Sanomissa. Se on tärkeää siksi, että oppositiojohtajilla on taipumus päättyä pääministeriksi. On hyödyllistä käydä katsomassa, millainen on ehkä seuraavan pääministerimme turvallisuuspoliittinen maailmankuva.

Rinne kertoo ihan itse huomanneensa, että Venäjän politiikka on muuttunut. Hän pahoittelee sitä, että Ulkopoliittisen instituutin tutkijat eivät Venäjä-raporttia tehdessään ole päätyneet yhtä terävään huomioon. Mitähän raporttia hän oikein on lukenut tätä tekstiä tehdessään, ja mistähän instituutista ovat peräisin hänen kirjoituksensa perustiedot.

Rinnettä ahdistaa kun raportti antaa pelkoja herättävän kuvan Venäjästä. Sellaista opetettiin paheksumaan jo Suomi-Neuvostoliitto-Seuran uneliaissa rauhanseminaareissa. Nykyisin näköpiirissä olevista asioista puhutaan asioina, vaikka ne ovat kauheita. Onneksi kaikki eivät sentään vaikene, vaikka vähän pelottaisikin.

Rinteen kirjoituksen toruskeleva otsikko moittii Ulkopoliittisen instituutin raporttia ylilyönniksi. Hän käy urheaan vastahyökkäykseen kaikkien aikojen alisuorituksella. 

Kolumni: Historian taju ja propagandan vale

Etelä-Suomen Sanomat 8.9.2016

Historian taju ja propagandan vale

Sodan aikana Neuvostoliiton Suomeen suuntaamat radiolähetykset oli viritetty sellaiseen proletaariseen hurmokseen, että propaganda muuntui parodiaksi. Vielä sodan jälkeisen ajan lapsetkin tiesivät vanhempiensa kertoman perusteella kiihkeällä paatoksella paasanneen Moskovan Tiltun radiopakinoista. Synkän sodan aikana suomalaisilla ei juuri muita naurun aiheita ollutkaan. 

Tämä tuli mieleen kansainvälisessä lehdistössä kiertävistä tiedoista Venäjän Ruotsissa järjestämästä propagandahyökkäyksestä. Se on vastaisku Yhdysvaltain ja Ruotsin puolustusyhteistyöstä tekemälle aiepöytäkirjalle.  Suomi on solmimassa samanlaista sopimusta, joten Ruotsissa nähtyjen sepitelmien kaltaista voi olla täälläkin odotettavissa.

Toisin kuin mikään muu taho, venäläisten Ruotsissa levittämä propaganda tietää kertoa, että Yhdysvallat on salaa saanut oikeuden varastoida ydinaseita Ruotsiin, ja hyökätä isäntämaalta lupaa kysymättä sen maaperältä Venäjälle. Venäläisen tiedon mukaan viranomaiset evät voi nostaa syytteitä kun jenkkisotilaat alkavat raiskata ruotsalaisia naisia.

Enää puuttuu vain kuvaus ristiinnaulituista pikkulapsista, joka on propagandistien vakioaineistoa kautta aikojen. Sitä on viime vuosina käytetty ainakin Syyrian ja Itä-Ukrainan sodissa. Ei olisi ihme jos Venäjän trollit vielä jatkaisivat sen kierrätystä. 

                                            x                    x                    x

Ilmiselvään hölmöyteensä kaatuva pöhköpropaganda on oikeastaan melko vaaratonta. Moskovan Tiltun menetelmillä ei pitkälle pötkitä. Mutta on myös älykästä propagandaa. Se naamioituu uutisilta näyttäviksi mielenkiintoisiksi ja yllättäviksi toteamuksiksi, jotka kuin huomamatta uivat uutisten päivittäisessä virrassa. 

Älykään valehtelun onnistuminen perustuu siihen, että ihmisten enemmistö tietää sittenkin melko vähän voimapolitiikan toimintatavoista ja sodankäynnin logiikasta. Moni pelästyy kohdatessaan outoja asioita tutussa ympäristössä. Viisas propagandisti hyödyntää kohteena olevan yhteiskunnan huonoa tiedon tasoa ja voi päästä hallitsemaan sen mielipidekenttää, varsinkin kun kohdemaan populistit auttavat vierasta propagandaa sitä itsekään ymmärtämättä.

Siksi Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportti korostaa suomalaisten henkisen kriisinkestokyvyn merkitystä. Siihen tarvitaan kykyä tunnistaa ja torjua uutispropagandan valeet. Pohjimmiltaan se on terveen järjen käyttöä arkipäivän elämässä. Siinä auttaa merkittävästi historian edes pinnallinen tuntemus. Menneisyyden ymmärtäminen luo kykyä arvioida nykyhetken tapahtumien keskinäisiä vaikutussuhteita, ja auttaa paljastamaan uutisvirrassa kulkevan propagandan.

                                            x                    x                    x

Suomi on propagandisteille pehmeä kohde siksi, että se on ajautumassa epähistoriallisuuden tilaan. Lukioiden uusimmissa opetussuunnitelmissa historian osuus uhkaa kutistua lähes olemattomiin. Se on vaarallista. Kysymys ei ole vähemmästä kuin kansakunnan henkisestä selviytymiskyvystä.

Historiatietoisuuden tila ei parane pelkästään väljentämällä tuntikehyksiä ja pakkaamalla oppikirjoihin lisää tietoa. Tiedän kokemuksesta, miten vaikeaa on kirjoittaa historian oppikirja, joka käytettävissä olevassa äärimmäisen vähässä tilassa pystyisi avaaman älyllisen näkymän historian perusolemukseen ja ajatussisältöön.

Tässä onnistuminen riippuu ratkaisevasti koulun opettajien kyvystä houkutella oppikirjan tieto jännittävään hengen lentoon. Parhaatkaan kirjat ja väljinkään tuntikehys eivät tuota tällaista tulosta elleivät yliopistot jatkuvasti terästä kykyään kasvattaa opettajia, jotka pystyvät luomaan koulujen historianopiskeluun älyn iloista vetoa. Historian opettajien koulutus on propagandan vastaisen taistelun eturintamaa

Pikakommentti 2.9.2016: Venäjä-raportin viritys

Venäjä-raportin viritys

Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportti näyttää hätistäneen jotkut kansainvälisen politiikan tutkijat ja elämäntapataistolaiset ulos norsunluutorneistaan. Suora puhe Venäjästä ei sovi heidän pirtaansa. Väärin sammutettu. He hienosäätävät tutkimusteorioitaan ja kumartavat perinteisiä toteemejaan. 

Raportti katsoo kirkkain silmin sitä, mitä kaikki eivät halua nähdä. Sen ote on raikkaasti historiallinen. Sellaisessa hengen maailmassa selvitetään, mitä on tapahtunut ja yritetään arvioida sen seurauksia. Teoriat ja toteemit sikseen.

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Venäjä on kaapannut neljältä lähinaapuriltaan seitsemän alueellista kokonaisuutta. Kaksi niistä on liitetty Venäjän valtioalueeseen ja muut otettu sen sotilaalliseen valvontaan.

Upin raportti tutkailee, onko mahdollista, että sama meno jatkuu. Koska niin näyttää olevan, se suosittelee sellaiseen tulevaisuuteen varautumista. Voimapolitiikkaan ei voi vastata muuten kuin yrittämällä luoda sitä hillitsevää vastavoimaa.

Tätä ajatuspolkua ei voi todistaa vääräksi osoittamalla, että Venäjän toiminta on kansainvälisen politiikan tutkimusperinteen mukaan ymmärrettävissä, eikä varsinkaan haikailemalla entisen yya-elämän perään.

Upin raportin voi tuomita vääräksi vain osoittamalla, että viimeksi kuluneen neljännesvuosisadan aikana Venäjä ei ole kaapannut yhdeltäkään valtioilta mitään, eikä ottanut omin luvin rajojensa takaisia alueita hallintaansa. Tällainen mustan todistaminen valkeaksi on propagandan kaikkein alkeellisin, ja nyt taas hyvin trendikäs alalaji.